Tyytymättömyyteen tyytyväinen

Nyt syksyn kisakausi on ohi ja ehdin taas pysähtyä kirjoittamaan. Kirjoittaminen on terapiaa myös arjen keskellä ja se saa laittamaan asioita erilaisiin mittasuhteisiin. Tänään pohdin sitä, miten upea syksy minulla on ollut. Kävin kahdet melko isot kisat: World Challenge -cupin Unkarissa ja Pohjois-Euroopan mestaruuskisat Norjassa. Molemmissa tuli onnistumisia, joista voin iloita ja jälkimmäisessä tein paremmat neliottelupisteet kuin koskaan ennen. Sijoitukseni olivat suomalaishistoriaan ja omaan taustaani peilaten hyvät. Olin neljäs maailman cupissa nojapuilla ja PEM-kisoista satoi mitaleja. Silti päällimmäisenä mielessä ovat ne kymmenykset, jotka erottivat minut ylemmästä sijoituksesta. Unkarissa ero pronssiin oli 0,7 pistettä. PEM:issä jäi Maamme-laulu kuulematta vain 0,1 pisteen takia sekä nojapuilla että ottelussa. Kun näin loppupisteet, tiesin heti mitä olisin voinut tehdä paremmin, jotta olisin ollut kiinni kullassa. Kisafilmi lähti rullaamaan silmien edessä ja sydäntä vihlaisi joka kerta kun näin itseni tekemässä 0,1 pisteen arvoisen virheen. Totta kai olin myös erittäin onnellinen siitä, että saavutin tavoitteen, jonka olin asettanut itselleni. Tavoitteeni oli mitali. Niitä tuli neljä. Mutta kun näin, että olisin voinut yltää vieläkin korkeammalle, osa tyytyväisyyden tunteesta muuttui aggressioksi. Miksi en tehnyt vielä vähän paremmin? Otin turhaan yhden korjausaskeleen, yksi horjahdus, nilkan huolimaton asento… Moitin itseäni paljon samaan aikaan, kun muut onnittelivat minua. Tiedän kuitenkin, että tyytymättömyys tässä tilanteessa tarkoittaa sitä, että tiedän pystyväni vielä parempaan. Tämä syksy ei ollut parasta, mitä minulla on antaa. Ei todellakaan, ja siitä pidän huolen. Olen oikeastaan aika tyytyväinen tyytymättömyyden tunteeseeni. Myönnän silti, ettei pitkälle pötkitä myöskään liialla ankaruudella itseä kohtaan. Olen hyvin onnellinen ja kiitollinen syksyn kisoista juuri noine tuloksineen. Onnittelin ja onnittelenitseäni siitä, mihin olen päässyt. Otan ilolla vastaan sen paketin täynnä itseluottamusta, jonka sain palkinnoksi noista kilpailuista.

Erityisesti Norjan reissulla huomasin, kuinka ihanaa oli kilpailla niin, että keskittyy myös kaikkeen muuhun kuin itse kilpailuun ja suorituksiin. Ihmiset olivat mahtavia. Kisajärjestelyt toimivat. Trondheimin kaupunki oli kaunis. Minulle on kertynyt paljon tuttuja Pohjois-Euroopasta vuosien aikana. Näissä kisoissa ne tutut alkoivat tuntua ystäviltä, olimme vähän kuin samaa perhettä. Kaikki kuulumisten vaihdot, tsempit, merkitsevät katseet, iloiset hymyt ja onnittelut. Ah, niin parasta! Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tiesin olevani kunnossa ja luotin jo 15 vuotta kestäneen kilpaurani opettaneen minulle, miten kilpailla. Siksi pystyin ottamaan ilon irti koko reissusta stressaamattaturhia. Se näkyi myös tuloksissa.

Ainut huono puoli Norjassa on, että kaikki on kallista. Toin siis tuliaisia vain itselleni. Niitä ei tarvinnut ostaa rahalla, vaan toivon niiden jäävän minuun. Sitä hyvää mieltä, innostusta, tiimihenkeä ja adrenaliinin jättämää jälkihuumaa on vaikea sanoiksi pukea. Vuorovaikutuksen hetkiä ihanien, saman lajin parissa elämänsä viettävien ihmisten kanssa tuli tällä reissulla runsaasti. Muiden maiden tuomarit ja valmentajat tulivat erikseen kehumaan ja onnittelemaan. Voimistelijoiden kanssa vitsailtiin ja ruodittiin kisoja. Tunsin olevani keskellä rakkautta.