Kasvun vuosi 2018

Minulla ei ehkä yleensä ole ollut vuoden päätteeksi tapana jäädä kovin tarkasti pohtimaan, mitä kaikkea kulunut vuosi piti sisällään. Yleensä kai olen tyytynyt niihin muistikuviin, mitä automaattisesti nousee mieleen, kuten suurimmat saavutukset vuoden aikana. Nyt tuntuu erilaiselta. On todella antoisaa palata ajassa vuoden alkuun ja muistella tapahtumia. Vaikka elämässäni onkin ollut monta kasvun vuotta, vuosi 2018 on kyllä omaa luokkaansa. Luulen tämän johtuvan siitä, että oma reflektiokyky paranee vuosi vuodelta. Kokemuksia on mahdollista sisäistää syvemmin ja moniulotteisemmin. Myöskin tänä vuonna on oikeasti tapahtunut todella paljon ihan erilaisia asioita. Vahvempia tunteita ja kokemuksia kuin olen ennen kokenut.

Vuoden ensimmäiset neljä kuukautta harjoittelin Ruotsissa. Siellä erilaisen valmentajan ja treeniseuran ansiosta sain ahaa-elämyksiä voimistelusta ja koettelin omia rajojani. Tuntui, että se oli juuri sitä mitä olin kaivannut jo pitkään. Sain käyttää kaikkea sitä energiaa ja intohimoa, joka akillesjänteen loukkaantumisjakson aikana minuun oli kertynyt. Kaikki tuntui tosi hyvältä, vaikka treenaus olikin rankempaa, kuin mihin olin tottunut. Omilla äärirajoilla treenaaminen oli vuoden ensimmäinen kasvun paikka.

 Aloin ajaa sisään jalkatelineitä, sillä olin saanut luvan alkaa kuormittaa akillesta. Pikkuhiljaa pääsinkin tekemään jo kaikkia vanhoja temppuja pehmeämmillä alustoilla ja se tuntui mahtavalta. Jostain syystä vasen polvi alkoi kuitenkin oireilla. Näytin sitä monellekin pätevälle fyssarille Ruotsissa, mutta kivun ei todettu olevan kovin vakavaa. Sain kuntouttavia harjoitteita lihastasapainon tukemiseksi ja kevensin jalkaharjoittelua, kun kipu kävi yhä kovemmaksi. Lopulta päätin, että osallistuisin kevään SM-kisoissa sekä EM-katsastuksissa vain nojapuille ja puomille. Neliottelutavoitteesta luopuminen jalan terveyden eteen oli vuoden toinen kasvun paikka.

Kun palasin Suomeen, olin sinut päätökseni kanssa osallistua kevään kisoissa neliottelun sijaan vain kahdelle telineelle ja tehdä se mahdollisimman tyylikkäästi. Sain muutaman päivän kestävän flunssan heti kotiin palattuani, mikä ei itsessään ollut yhtään paha juttu. Kuitenkin, kun aloin taas treenata, en jaksanut mitään. Kunto ei millään noussut ja sarjoja oli mahdotonta tehdä. Syyksi paljastui hemoglobiinin hurja lasku, anemia. Olen tottunut voimistelemaan todella hyvillä veriarvoilla, joten tunsin kropassa muuttuneen tilanteen. En silti luovuttanut kisojen suhteen, joihin oli enää reilu viikko aikaa. Kaikki kevään kisasuoritukset jäivät kuitenkin todella kauas tyylikkyydestä. Jouduin nielemään tappioita, jotka tuntuivat todella karvailta varsinkin, koska olin paiskinut koko kevään niin paljon töitä. Kolmas kasvun paikka.

En lähtenyt edustamaan Suomea alkukesän PM- tai EM-kisoihin ja treeneissä piti ottaa iisimmin, kunnes terveydentila olisi taas tasapainossa. Kaikki tuntui normaalia raskaammalta, mutta pikkuhiljaa paremmalta. Kisasin heinäkuun alussa kilpailun ulkopuolisena Ruotsin mestaruuskisoissa. Se oli tämän vuoden ensimmäinen ehjä nojapuukisa, joten mieli alkoi taas olla toiveikas. Kisan jälkeen jäin vielä viikoksi Eskilstunaan leirille, jossa tunsin pitkästä aikaa, että treeni sujui ja happi kulkeutui lihaksiin paremmin. Leirin jälkeen vietin ansaittua ja tarpeellista lomaa kymmenen päivää. Onnistunut kisa, hyvältä tuntunut leiri sekä palauttava loma nostattivat itseluottamusta ja tunsin taas kasvavani neljännen kerran. 

Kesällä aloitin yhteistyön uuden valmentajani, Ryanin kanssa. Uusi valmentaja saapui Tampereelle juuri oikeaan aikaan aloittamaan kanssani valmistautumisen kohti syyskautta. Yhteistyö ja treeni sujui hyvin, mutta pian sain tietää, että polveni tarvii operoida elokuun alussa rustovaurion vuoksi. Heitin pois toiveet syksyn kilpailuista, ainakin osallistumisesta kauden ensimmäiseen World Challenge cupiin Unkarissa. Operaation jälkeen lääkäri kuitenkin totesi, että kuukauden päästä saan alkaa iskuttaa polvea. Sain tukea läheisiltä ihmisiltä, jotka valoivat taas uskoa minuun. Ehkäpä olisikin mahdollista kisata nojapuut kuukauden päästä operaatiosta. Asetin tavoitteen itselleni uudestaan ja minä ja valmentajani uskoimme siihen. Täytyi tietenkin harjoitella jalan ehdoilla ja pitäytyä helpossa alastulossa. Syyskuussa Unkarissa tein nappisuorituksen, sijoittuen karsinnassa kolmanneksi. Finaalissakin tein ehjän sarjan ja se riitti viidenteen sijaan. Mielentila, itseluottamus ja usko itseen oli noussut lyhyen ajan sisällä roimasti. Kyseinen kisaviikonloppu todisti minulle jotakin. Se oli osoitus siitä, että kun uskoo tavoitteeseensa, tuntui se aluksi miten hullulta tahansa, se on mahdollista saavuttaa. Viidennellä kasvupaikalla olin taas mukana taistelemassa MM-kisapaikoista.

Loppusyksynä anemia alkoi taas kolkutella ovelle, mikä teki kisakaudesta rankan. Tulin kuitenkin valituksi MM-joukkueeseen, mikä oli mahtavaa. Tällä kertaa tekisin suoritukseni vain joukkueelle, sillä tavoittelimme hyvää joukkuesijoitusta. Valmistava leiri Helsingissä, sekä viikon MM-kisareissu eivät olleet helppoja. Olin kuitenkin päättänyt, että varsinkin paikan päällä tulisin olemaan hyvällä asenteella. Jos tuntuisi, että omat voimat ei riitä hyvään suoritukseen, ainakin voisin silti tsempata muita ja olla esimerkkinä, koska minulla on kokemusta monista arvokisoista. Ja niin me jaoimme positiivista henkeä joukkueen kesken valmistautuen kisaan ja se varmasti auttoi minutkin ehjään suoritukseen h-hetkellä. Tämä MM-viikko oli vuoden kuudes kasvun paikka.

Päätin kisakauteni Maailmancupiin Saksassa marraskuun lopussa. Kisa oli erittäin kovatasoinen ja sijoitukseni kohtuullisella suorituksella oli 15. Tärkein huomio tämän kisan ja virheanalyysin jälkeen oli kuitenkin se, että tein syyskauden jokaisessa kisassa ehjät suoritukset. Heinäkuusta laskien tein siis viisi ehjää nojapuusarjaa kisoissa läpi. Syyskausi koostui oikeastaan pelkistä isoista kisoista, harkkakisat olivat olleet keväällä. Saan olla ylpeä siitä, että hyvin paineistetuissa tilanteissa kykenin hyviin suorituksiin. Seitsemäntenä kasvun paikkana mainitsen siis sen taidon, että kykenee löytämään positiiviset asiat omasta tekemisestään pitkällä tähtäimellä ja katsomaan kokonaisuutta vain yhden suorituksen sijaan. 

Tämän vuoden aikana olen oppinut tuntemaan monta itselleni merkittävää ihmistä. Jokaisella heistä on ollut erilainen rooli elämässäni. Osa heistä oli ohikulkumatkalla, osa on pysynyt tähän asti. Olen oppinut sanoin kuvaamattoman paljon heiltä ja varmasti vastavuoroisesti antanut heille jotain. Myös niiltä, jotka eivät jää elämäämme, voimme saada elämäämme jotain pysyvää.

Olen oppinut puskemaan itseäni entistä kovemmin eteenpäin, mutta olen myös oppinut olemaan armollinen itselleni. Myötätuntoa ja positiivista puhetta oma mieli tarvii yllättävän paljon. Onneksi ensi vuonna on aikaa opetella lisää. En malta odottaa kaikkia niitä seikkailuja, jotka ovat tulossa. Joulun ja uudenvuoden muutamien vapaapäivien, rauhoittumisen ja itselle aikaa ottamisen jälkeen on hyvä lähteä virkeänä seikkailuun.

Ihanaa uutta vuotta ja tsemppiä kaikille <3

Oikeita ihmisiä oikealla hetkellä

Pitkästä aikaa löytyi aihe, joka toi minut taas blogin äärelle. Minut nimittäin herätti se ajatus, miten vaikutamme toinen toisiimme ja kuinka suuri merkitys on kannustuksella, uskolla ja luottamuksella. Sama aihe poltteli myös juoksija Noora Toivoa, joten päätimme samaan aikaan tehdä postauksen kyseisestä aiheesta. Nooran tekstiin pääset klikkaamalla tästä. 

Tähän elämään on mahtunut paljon ihmisiä. Kannustavia ihmisiä, epäileviä ihmisiä. Sellaisia, jotka muistuttavat minua positiivisista näkökulmista, kun mitään positiivista ei mielestäsi ole näköpiirissä. Ja sellaisia, jotka valmistelevat minut pettymysten kohtaamiseen pessimistin pehmoisella viitalla, ettei pudotus sitten kolahda niin kovaa. Mutta tiedoksi vaan, että se viitta kyllä kutittaa ja pistelee ja aiheuttaa ihottumaa koko ajan. Joskus siitä huolimatta lähden tallustelemaan pessimistin käsikynkässä turvallisen harmaata polkua vältellen epäonnistumisia, kunnes vastaan tulee joku, joka avaa hetkeksi silmäni ja saa minut tajuamaan, että voin valita toisen polun. Sillä polulla kurkotellaan korkealle ja tiputaan korkealta, mutta tosiasiassa, vaikka pudotus ottaa vatsasta aika lujaa, ei se kolahda yhtään sen kovempaa ilman pessimistiviittaa.

Nämä toiset ihmiset, pessimistit ja optimistit, eivät kuitenkaan ole se asia, joka varsinaisesti johdattaa itsen jommallekummalle polulle, tai syöttää ajattelumalleja, jotka otamme pureksimatta vastaan. Muut ihmiset herättelevät pintaan itsessä jo valmiiksi asustavia ajatuksia ja tunteita, joita voimme itse vahvistaa. Kun tämän tiedostaa, on helpompi lähteä etsimään ympärilleen oikeita ihmisiä. Kuka herättää itsessä mitäkin tunteita eri tilanteissa? Esimerkiksi tiedostan, kenen lähettyvillä kannattaa olla enne kilpailuja, jos tarvitsen lisää aggressiota, tai kenen lähettyvillä silloin, kun pitää rauhoittua. Tämä vaatii myös hyvää itsetuntemusta, mutta kannattaa luottaa omiin vaistoihin. Tietenkin joidenkin mielipiteet vaikuttavat meihin enemmän, kuin toisten. Jopa pelkkä luulo siitä, että itselle merkityksellinen ihminen ajattelee itsestä tietyllä tavalla, vaikuttaa omiin ajatuksiin, tunteisiin ja käyttäytymiseen.

Mielestäni on ihmeellistä, miten paljon voimme toisiimme vaikuttaa. Pieneltä tuntuvat lauseet saavat suuren merkityksen, kun ne osuvat oikeaan kohtaan. Tuntuu siltä, että itse olen toisinaan hyvin vastaanottavainen kaikelle palautteelle, kun taas joskus lähes immuuni muiden mielipiteille. Immuunius lisääntyy silloin, kun olen psyykannut itseni esimerkiksi kisoja varten. Silloin ei voi kiinnostaa se, mitä muut ajattelevat, koska keskittyminen tulee suunnata parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Tietoisena siitä, että positiiviset mielikuvat, pystyvyyden vahvistaminen ja onnistumisen odottaminen lisäävät todennäköisyyttä onnistua kilpailussa, toteutan parhaani mukaan tällaisia ajattelutapoja silloin, kun kisa lähenee. Olen pohtinut, millainen vaikutus elämääni olisi sillä, että arjessakin oma mieli olisi enemmän ns. kisatilassa, eli muiden negatiiviset ajatukset, joista osan olemassaolon olen tietenkin vain kuvitellut, eivät pääsisi mitenkään vaikuttamaan omiin tekemisiin. Haastan teidät kaikki yhdessä mun kanssa harjoittelemaan tätä, ja jättämään yhä useammin muiden asenteet huomiotta.

Treeneissä on aina paras draivi heti arvokisoista palaamisen jälkeen. Silloin on juuri nähnyt vierestä maailman huippujen todistavan, miten helppoa on tehdä sellaisia juttuja, jotka omassa päässä olivat mahdottoman monimutkaisia aiemmin. Itseluottamus on parempi, sillä kisan jälkeen on helppo samaistua kilpakumppaneihin, joiden toiminta vaikuttaa hyvin ammattimaiselta ja itsevarmalta. Yleensä kisakoneesta noustuani en malta päästä takaisin salille kokeilemaan uusia liikkeitä ja vanhatkin sujuvat paljon paremmin. Toisten ihmisten esimerkilläkin on siis valtava voima.

Lopuksi palataan kuitenkin arjen merkityksellisimpien henkilöiden äärelle. Suurin kunnia kuuluu heille, jotka ovat aina siinä. Jotka uskovat minuun kaikesta huolimatta ja nimenomaan siksi, että minä olen minä. Heitä ei ole montaa. He tietävät parhaat ominaisuuteni sekä heikkouteni. He tuntevat minut hyvin ja uskovat minuun niinäkin hetkinä, kun oma usko horjuu. He ovat ansainneet yhdessä kanssani kaikki voittoni, koska he uskoivat minuun silloin, kun olin tappiolla.

Dags att åka från ett hem till ett annat

Valborgsbrasan med familjen

Nu har jag bara en dag kvar här i Eskilstuna, och det känns otroligt. Fyra månader har gått så fort. Det är trevligt att veta, att så småningom får jag vara hos mina finska vänner och familjen. Men faktiskt, jag har en familj också här nu. För att göra saken värre, den här familjen är så cool att det blir jättesvårt att lämna den. Det känns som jag har verkligen blivit en familjemedlem. Jag har fått en ny syster och bror, mamma och pappa. Därför kan man säga att jag har blivit jätterik här. Rik med nya relationer och upplevelser.

Jag har kört hårt på träningarna och det känns som jag har bra kondition nu. Även om det har varit jobbigt, har jag njutit av den här perioden. Jag är så tacksam för alla människor som har hjälpt mig att känna mig hemma här. Det har hjälpt mig att vara glad. När man är glad, kan man träna ännu bättre. Nästan alla svenskar som jag vet är så glada, leende och hjälpsamma att det verkligen påverkar mig. Stort tack Jonna, som jag har tränat med nästan varje dag. Vi har sporrat och stöttat varandra, upplevat de glada och de jobbiga dagarna tillsammans. Tack för vår häftiga tränare Sebastian som har gjort så mycket för oss och också Helena, som har varit där för mig med hela Eskilstuna Gymnastik Föreningen.

hejdåfest med mina vänner

I morgon är det dags att åka hem ändå. Jag hoppas att jag inte kommer glömma hur man pratar svenska. Jag tror att jag måste bara prata med mig själv varje dag. Kanske lyssna svenska musik. Och ha Skypesamtal förstås!  Jag lovar att jag aldrig kommer glömma er och dessa underbara fyra månader.

Ihminen itselle

Joskus elämä rullaa. Päivästä toiseen saa tanssahdella eteenpäin, keveästi, kuin keiju. Tietää kulkevansa oikeaan suuntaan ja odottaa hyviä asioita tapahtuvaksi. Aamuisin herää hymy huulilla ja iltaisin saa nukahtaa rauhallisesti kuin lapsi. Joskus elämä taas rullaa, mutta se ei tunnu yhtään siltä, mitä edelliset rivit kuvailivat. Elämä rullaa hyvin, kuin ralliauto. Mutta jotenkin se menee alamäkeä, vähän liian kovaa ja näkyvyys on aavistuksen heikko. Itse ei oikein tiedä, mistä se johtuu. Ehkä tänään on vain sumuinen sää ja huomenna helpottaa. Mutta mitä jos GPS onkin ohjannut väärälle tielle? Ei jaksaisi pysähtyä ja tarkistaa, joten antaa nyt vaan mennä, kun kerran vielä kulkee. Antaa mennä. Kunnes matka muuttuu nykiväksi ja väkinäiseksi ja ... bensa on loppu. Tämä skenaario on hyvin tuttu monen elämästä tavalla tai toisella. Se hetki, kun on pakko pysähtyä. Siinä seisot tien poskessa jossain metsässä, keskellä ei mitään. Pää haluaisi edelleen eteenpäin. Vaikka oikeastaan se ei edes alun perinkään tiennyt, mihin oli menossa.

Se oli lyhyt tarina siitä, mitä käy, kun lähtee matkaan kysymättä itseltään, mitä haluaa. Silloin elämä ottaa jatkuvasti, mutta ei anna. Tankki ei koskaan täyty, ja kilometrit näkyvät mittarissa liiankin hyvin. Silloin tulee helposti haettua helpotusta vääristä asioista, ja tankattua kovalla rahalla dieseliä bensa-autoon. Mutta mikä meidät ajaa niin usein tekemään elämässä ratkaisuja, jotka eivät ole meille eduksi pitkässä juoksussa? Miksi juoksemme jalkamme rakoille muiden kengissä? Juoksemme pakoon virheitä, jahdaten arvostusta ja hyväksyntää, odotuksista syntyneet paineet kintereillämme.

Mitä jos virheiden karsimisen ja pelkäämisen sijaan keskittyisimmekin niiden tarkasteluun ja toteamiseen. Sympaattisesti itseä kohtaan. Kuin ihminen on ihminen toiselle: kuuntelee, kannustaa ja hyväksyy, nyt olisi aika olla ihminen itselle. Elli Haloo kertoo laulussaan Vihaan kyllästynyt ahdistumisen pelosta virheiden ja epätäydellisyyden keskellä. ”kiirehdi kiirehdi, ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan”. Huomio suunnataan toisaalle, itsen ulkopuolisiin asioihin. Pois oman elämän sutuista. Vaikkapa älypuhelimeen tai värityskirjaan. Kirjaan, josta voi tehdä täydellisen. Kun oman värityskirjan kuvan ääriviivat on ylitetty. on eletty liian kovaa, stressattu ja unohdettu omat tarpeet, kuten lepo ja rauhoittuminen. Joskus oman elämän värityskirjassa näkyy valkoisia rakoja. Täyttämättömiä odotuksia, laiminlyöntejä, epäonnistumisia. Alamme kokea epätasapainoa, joka on pelottavaa.

Mutta tässä tiedotus: tasapainoa ei ole ilman horjahtamisen mahdollisuutta.

Ei olisi koskaan keksitty sanaa tasapaino, jos se olisi vain tavallinen tila, joka vallitsee jatkuvasti. Sille ei tarvitsisi olla omaa sanaa, joten sitä ei käytännössä olisi. Eli: Kokemus epätasapainosta on tasapainon edellytys. Kuten jo kertaalleen siteeraamassani laulussa sanotaan: ”Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo”.  Edellinen lause on mun mielestä ihan loistava. Se pitää paikkansa ja muistuttaa siitä, miten luonnollinen osa meitä kaikkia virheet ovat. Se auttaa uskaltamaan olla oma epätäydellinen itsensä. Välillä ei muista, kuinka tärkeää on olla oma itsensä, mutta se on oikeastaan niin hyvän elämän, kuin itsensä kehittämisenkin edellytys. Vasta silloin, kun näkee ja hyväksyy itsensä virheineen, voi alkaa työstää sitä mitä on. Voi alkaa etsiä intohimojaan; filosofi Frank Martelan sanoin niitä asioita, joissa osaaminen ja kiinnostus kohtaavat.

”Be what you are.

This is the first step toward becoming better than you are”

-          Julius Charles Hare

Makuja makuja

Reilut kaksi kuukautta pulkassa Ruotsinmaalla. Olen kuullut jonkun joskus sanovan, että matkailu on hyvä tapa tutustua itseensä. Matkailu on hyvä tapa saada perspektiiviä. Matkailu avartaa mieltä. Oma ympyrä on aina aika pieni. Mutta kun vaihtaa sen ympyrän sijaintia, huomaa joitain asioita, mitä ei ennen huomannut. Asioita itsestä. Havaintoja siitä, millaista elämä voi olla. Perheessä, salilla, kaveriporukassa lauantai-iltana.   Jokainen uusi tuttavuus maustaa maailmankuvaani hitusen toisenlaiseksi. Opettaa uusia asioita. Joskus haluamme oppia mitä meille opetetaan ja joskus emme. Täällä ollessani tunnen oloni avoimemmaksi uusille opetuksille, kuin turvallisella kotitantereella. Olen irtautunut tutuista rutiineista ja tavoista. Olen etsinyt uusia kaavoja, uusia asioita, joihin kiintyä. Ja kaikkea uutta, joka vain tulee ja menee. Suomessa asuessani elin lähinnä kanatortilloilla. Olin löytänyt balanssin ruuan terveellisyyden, maun ja sen eteen tehtävän työmäärän välille. Miksi siis olisin muuttanut mitään, kun voi elää päivästä toiseen samalla hyvällä tavalla?

Täällä olen oppinut vähän kokkaamaan. Mun host-isä Magnus on itseoppinut ruuanlaitto-expertti. Päivä päivältä olen oivaltanut uusia asioista ruuan maustamisesta. Mauille etsitään balanssi, kuten kaikelle elämässä. Olen ymmärtänyt, kuinka eri tavoin ruuan ja kokkaamisen voi nähdä: välttämättömänä ravintoaineiden lähteenä, elämyksenä, nautintona, pakkopullana, harrastuksena, työnä, rakkautena, intohimona, kehittymisen kohteena, yhteisöllisyyden rakentamisena, kompromisseina, itsensä toteuttamisena. Jokainen uusi kokemus saa elämän maistumaan hieman raikkaammalta, karvaammalta tai makeammalta. Aivan kuten lihapadassa. Usein makuja ei tunnista. Ne sekoittuvat niin, että on edes madotonta tietää, mistä mikäkin maku on peräisin ja mikä on tulosta kahden mausteen sekoittumisesta. Kun itse Master-Chef kysyy multa, mitä tarvii lisätä: suolaa, makeutta vai happamuutta, joskus osaan vastata heti, joskus en osaa, koska en tiedä, miltä sopan kuuluisi maistua. Mutta tietääkö kukaan? Onko siihen muka oikeaa vastausta? Kaikkien suu on erilainen ja jos mielipidettä kysytään sinulta, sinä vastaat. Omalla kielellä, omalla suulla.

Olen muuten innoissaan siitä, että osaan ruotsinkieltä jo niin paljon paremmin, kuin tullessani. Vaikka kieli ei vielä tunnista kaikkia umami-makuja, se on oppinut pikkuhiljaa taipumaan sellaisiin lauseisiin, joita kirjoitettiin paperiin yo-kirjoituksissa neljä vuotta sitten. Itseluottamus kohoaa aina, kun joku kehuu, että olen kehittynyt puhumisessa. Tässä huomaa taas sen, että tekemällä oppii. Puhumalla puhumaan, voimistelemalla voimistelemaan. Ja huumorilla, heittäytymisellä ja yrittämisellä, ottamalla vähän riskejä.

Viime viikolla me käytiin Jonnan kanssa tsekkaan, mitä Suomeen kuului.  Oli huippuhauskaa käydä pitkästä aikaa vanhalla kotisalilla, saunassa ja avannossa. Treenata vanhalla kotisalilla ja laulaa autossa suomipoppia. Yhdistyä vähäksi aikaa Suomen ystävien kanssa. Mutta tietäkää, että ei me oikeesti nytkään olla erossa. Vaikka onkin jääkylmä lätäkkö välissä, sydän on täällä lämmin <3 <3

Bra Jobbat!

Maanantaina 8.1.2018 tunsin olevani valmis seikkailuun. Olin jo pitkään toivonut saavani mahdollisuuden lähteä Suomen rajojen ulkopuolelle treenaamaan vähän pidemmäksi aikaa, kuin tavallisen treenileirin verran. Alustavasti olin saanut kutsun Eskilstunaan jo kauan sitten, mutta lopullinen aikataulujen ja käytännön asioiden sovittelu vei oman aikansa. Vihdoinkin seikkailusta tulisi totta! Iskä lähti saatille ruotsin laivalle ja vei mut suoraan perheen luo, jossa asustelisin seuraavat kuukaudet. Laiva&auto oli kätevin tapa matkustaa, koska pystyi ottamaan niin paljon tavaraa mukaan kuin autoon mahtui!

Ensimmäisenä päivänä mun ruotsi oli todella takeltelevaa, enkä oikein löytänyt mitään sanoja. Siispä suurin osa asioista hoitui enkuksi. Nyt, ensimmäisen kuukauden jälkeen puhun jo huomattavasti parempaa ruotsia ja vieläpä mielelläni! Siitä saan kiittää isäntäperhettäni, jossa on ollut turvallinen ja helppo ympäristö kartuttaa kielitaitoja. Hauskaa on, että mun host-mama puhuu myös hyvää suomea. Se helpottaa kyllä henkisesti ja oikeastaan edistää ruotsin oppimistakin, koska asiat on helppo kääntää suoraan ilman englannin välikättä.

Ihmisiä varmasti kiinnostaa se, miksi oikeastaan tulin tänne. Halusin vaihtelua niin treenaamiseen, kuin koko elämän palettiinkin. Halusin uusia kokemuksia ja uusia ulottuvuuksia. Halusin kokeilla rajojani. Ruotsi on ulkomailla, mutta tarpeeksi lähellä. Tänne tuleminen oli helppoa ja kulttuuri on melko samanlainen kuin Suomessa. Silti kaikki on ihanan erilaista, virkistävää ja uutta! Saan treenata Euroopanmestaruus hopeamitalistin Jonna Adlertegin kanssa, joka on loistava treenikaveri. Valmentajani täällä on Sebastian Melander ja meillä on sujunut yhteistyö hyvin. Täällä saan keskittyä ainoastaan treenaamiseen, ja jättää hetkeksi opinnot sivuun. Hallilla kuluu maanantaisin, tiistaisin ja torstaisin koko päivä (8:30-11:30 ja 14-17). Iltaisin ruuan ja suihkun jälkeen olen heti valmis unten maille. Keskiviikko, perjantai ja lauantai ovat puolikkaita päiviä, eli treenataan noin 8:30-12. Sunnuntai on meidän ”vila-dag”, jolloin vaan vedetään lonkkaa ja tankataan!

Suurin ero täällä harjoittelussa on ollut tarkka suunnitelmallisuus. Jokainen alkuverryttely on suunniteltu etukäteen ja eri päivinä harjoitellaan eri taitoja ja ominaisuuksia. Vartalon perusasentoihin kiinnitetään enemmän huomiota. Ne ketkä mut tuntee niin tietävät, että mulla on ihan OK kunnossa perusvoimistelu. Silti olen saanut täällä huomata, että kehittymisen varaa on vielä runsaasti. Se on hieno tunne, kun oikeasti hahmottaa, mitä asian eteen on tehtävissä ja joka päivä saa työskennellä tavoitteensa eteen. Myös voimaharjoittelu on eri tyyppistä. Täällä ei pelätä ottaa painoja käsiin ja laittaa rautaa liikkeelle. Tuntuu, että kun välillä tekee kovia voimajuttuja ylävartalolle muutenkin, kuin oman kehon painolla, siinä kasvaa myös henkisesti. Henkinen kantti otetaan täällä myös hyvin huomioon, kun harjoitellaan kilpailuliikkeitä. Kun tulee onnistuminen, sitä ei helpolla unohda, sillä valmentajalta tulee niin voimakas palaute: ”Jätte bra!” ”Snyggt” ”Bra jobbat!”, että se onnistuminen, jonka olen normaalisti tottunut vain nielemään normaalina suorituksena, buustataankin nyt itseluottamukseksi, joka lennättää uusiin korkeuksiin. Pieleen menneiden suoritusten jälkeen keskittymistä ohjataan sinne, missä sitä kaivataan, esimerkiksi: ”Ojenna polvet” ”Pyörähdä nopeammin”, eikä aina korosteta, mikä meni vikaan. Olen huomannut, että kyseinen valmennustapa sopii mulle, ja pitää hyvän mielen ja pystyvyyden tunteen yllä. Tämä puolestaan edesauttaa tulevien suoritusten onnistumista.

On myös tosi kivaa saada pitkästä aikaa tasoistaan treeniseuraa! Jonna ja mä ollaan aika samankaltaisia luonteeltamme, mutta opitaan koko ajan toisiltamme jotain. Kun kaveri tekee hyvin vieressä, ei sitä voi itse ainakaan huonommin tehdä. Syntyy siis tervettä kilpailua ilman, että sitä edes ajattelee kilpailuna. Samalla saamme toisistamme vertaistukea. Kumpikin toivoo hyvää toiselle ja tsemppaa ja auttaa toista kehittymään.

Nyt jatkan sunnuntain viettoa rauhallisissa merkeissä. Hyvää ensi viikkoa teille kaikille Suomeen! xx

  

Elokuun puolivälietappi

Viime postauksesta onkin vierähtänyt jo tovi. Sen tovin aikana edistys jalan paranemisessa on ollut huima. Sain heittää saapasta perinteistä poiketen jo pari päivää ennen juhannusta ja yksi heitto riitti. Sen jälkeen ei ole tarvinnut enää pukea sitä kertaakaan jalkaan. Askellus muistutti tosin aluksi enemmän valssia kuin kävelyä, ja koko nilkka oli tosi jäykkä. Välillä on tuntunut, että jalan tilanne on päivästä toiseen sama ja kävely yhtä kivuliasta. Kuitenkin, kun nyt katson taaksepäin kahden viikon tai kuukauden päähän, kehitys on ollut uskomattoman suuri. Kävelyssä huomaa vain pienen ontumisen, ja askel etenee oikealla jalalla yhtä paljon kuin vasemmallakin. Nyt olen siis kävellyt itse kuusi viikkoa. Kun fyssari käski kolmen viikon kohdalla ottaa hölkkäaskeleita, ajattelin vaan että ”jaa oikeesti?”. Kävelykin oli vielä haastavaa. Kokeilin kuitenkin ja hämmästyin, sillä pari hölkkäaskelta ei oikeastaan ollut yhtään pahempi rasti kuin kävely.

Saappaan poistosta asti olen käynyt kuntosalilla kolmesti viikossa tekemässä jalkavoimatreenin ja niiden lisäksi viikko-ohjelmaan kuuluu perusliikkeiden harjoittelu nojapuilla sekä ylävartalovoimaa. On ollut motivoivaa saada uusia asioita voimaohjelmaan ja keskittyä liiketekniikoiden sijaan kehittämään tiettyjä ominaisuuksia. Voimistelu on erittäin tekninen laji, joten usein terveenä ollessa suurin osa harjoitteluajasta käytetäänkin liikkeiden opetteluun, hiomiseen ja sarjakokonaisuuksiin. Nyt on mahdollisuus kerrankin keskittyä kunnolla siihen, että saan lisää voimaa. Tiedän, että liikeradat pysyvät muistissa koko kuntoutuksen ajan, mutta tärkeää on, että itse pysyy hyvässä kunnossa. Ja miksi en pyrkisi vielä parempaan kuntoon, kuin ennen loukkaantumista?

Kuntoutusprosessi on nyt puolivälissä, eli kolme kuukautta kuudesta on kulunut. Tällä hetkellä soi luupilla Robin Schulzin ja James Bluntin OK. ”It’s gonna be OK”.  Se on fiilis ja siihen luotan. Huonoja fiiliksiä ei kannata pelätä, mutta niistä hyvistä kannattaa ottaa kiinni. Näin kesällä musta tuntuu, että koitan oikein säilöä niitä talven varalle, koska tiedän, että kaamosmasennus vie helposti alakuloiseen suorittamiseen. Toisaalta osaan jo nyt odottaa, että pimein ja synkin marraskuu tulee saamaan valoa siitä, että silloin mulla on terveen paperit! Ja toisaalta, eihän tässä nyt olla minkään tappavan taudin kanssa kamppailemassa. Pystyn tällä hetkellä tekemään hirveesti asioita, kuten hölkkäämään juoksumatolla 10 min viikossa ja auvustamaan mun valmennettavia pelkäämättä, että horjahdan. Aika juhlimisen arvoisia asioita, vai mitä? Pystyn nousemaan varpaille kurkottaessani hametta vaatekaapin ylähyllyltä ja joraamaan aika täysillä hyviä muuveja parhaisiin biiseihin. Tänä aamuna ei tarvinnut edes katsoa, kuinka bussi lähtee nenän edestä, sillä pystyin ottamaan muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseni ajoissa. 

Näiden kaikkien asioiden lisäksi oon tehnyt nyt nojapuuaisojen kanssa uudelleen tuttavuutta muutaman viikon ajan. Kippikässärit ja jättiläiset alkaa sujua jo vanhaan malliin ja avustettuna oon kokeillut jo muutakin. Joka kerta treenin jälkeen on tosi hyvä mieli!  Tässä vaiheessa edistys on nopeaa ja se motivoi eteenpäin. Joka treeniin voi keksiä helposti uusia edistysaskeleita. Tavoitteeni on saada vanhan sarjan liikkeet palautettua takaisin, minkä jälkeen alan työstää vähän uusia juttuja.

Ihanaa elokuuta kaikille! Luulen, että se on tehty elämästä iloitsemista varten.