Elokuun puolivälietappi

Viime postauksesta onkin vierähtänyt jo tovi. Sen tovin aikana edistys jalan paranemisessa on ollut huima. Sain heittää saapasta perinteistä poiketen jo pari päivää ennen juhannusta ja yksi heitto riitti. Sen jälkeen ei ole tarvinnut enää pukea sitä kertaakaan jalkaan. Askellus muistutti tosin aluksi enemmän valssia kuin kävelyä, ja koko nilkka oli tosi jäykkä. Välillä on tuntunut, että jalan tilanne on päivästä toiseen sama ja kävely yhtä kivuliasta. Kuitenkin, kun nyt katson taaksepäin kahden viikon tai kuukauden päähän, kehitys on ollut uskomattoman suuri. Kävelyssä huomaa vain pienen ontumisen, ja askel etenee oikealla jalalla yhtä paljon kuin vasemmallakin. Nyt olen siis kävellyt itse kuusi viikkoa. Kun fyssari käski kolmen viikon kohdalla ottaa hölkkäaskeleita, ajattelin vaan että ”jaa oikeesti?”. Kävelykin oli vielä haastavaa. Kokeilin kuitenkin ja hämmästyin, sillä pari hölkkäaskelta ei oikeastaan ollut yhtään pahempi rasti kuin kävely.

Saappaan poistosta asti olen käynyt kuntosalilla kolmesti viikossa tekemässä jalkavoimatreenin ja niiden lisäksi viikko-ohjelmaan kuuluu perusliikkeiden harjoittelu nojapuilla sekä ylävartalovoimaa. On ollut motivoivaa saada uusia asioita voimaohjelmaan ja keskittyä liiketekniikoiden sijaan kehittämään tiettyjä ominaisuuksia. Voimistelu on erittäin tekninen laji, joten usein terveenä ollessa suurin osa harjoitteluajasta käytetäänkin liikkeiden opetteluun, hiomiseen ja sarjakokonaisuuksiin. Nyt on mahdollisuus kerrankin keskittyä kunnolla siihen, että saan lisää voimaa. Tiedän, että liikeradat pysyvät muistissa koko kuntoutuksen ajan, mutta tärkeää on, että itse pysyy hyvässä kunnossa. Ja miksi en pyrkisi vielä parempaan kuntoon, kuin ennen loukkaantumista?

Kuntoutusprosessi on nyt puolivälissä, eli kolme kuukautta kuudesta on kulunut. Tällä hetkellä soi luupilla Robin Schulzin ja James Bluntin OK. ”It’s gonna be OK”.  Se on fiilis ja siihen luotan. Huonoja fiiliksiä ei kannata pelätä, mutta niistä hyvistä kannattaa ottaa kiinni. Näin kesällä musta tuntuu, että koitan oikein säilöä niitä talven varalle, koska tiedän, että kaamosmasennus vie helposti alakuloiseen suorittamiseen. Toisaalta osaan jo nyt odottaa, että pimein ja synkin marraskuu tulee saamaan valoa siitä, että silloin mulla on terveen paperit! Ja toisaalta, eihän tässä nyt olla minkään tappavan taudin kanssa kamppailemassa. Pystyn tällä hetkellä tekemään hirveesti asioita, kuten hölkkäämään juoksumatolla 10 min viikossa ja auvustamaan mun valmennettavia pelkäämättä, että horjahdan. Aika juhlimisen arvoisia asioita, vai mitä? Pystyn nousemaan varpaille kurkottaessani hametta vaatekaapin ylähyllyltä ja joraamaan aika täysillä hyviä muuveja parhaisiin biiseihin. Tänä aamuna ei tarvinnut edes katsoa, kuinka bussi lähtee nenän edestä, sillä pystyin ottamaan muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseni ajoissa. 

Näiden kaikkien asioiden lisäksi oon tehnyt nyt nojapuuaisojen kanssa uudelleen tuttavuutta muutaman viikon ajan. Kippikässärit ja jättiläiset alkaa sujua jo vanhaan malliin ja avustettuna oon kokeillut jo muutakin. Joka kerta treenin jälkeen on tosi hyvä mieli!  Tässä vaiheessa edistys on nopeaa ja se motivoi eteenpäin. Joka treeniin voi keksiä helposti uusia edistysaskeleita. Tavoitteeni on saada vanhan sarjan liikkeet palautettua takaisin, minkä jälkeen alan työstää vähän uusia juttuja.

Ihanaa elokuuta kaikille! Luulen, että se on tehty elämästä iloitsemista varten. 

Pyjamabileet

Pyjamabileet on ne bileet, joissa saa olla oma itsensä. Bileet parhaan kaverin kanssa tutussa kämpässä. Näiden bileiden jälkeen tunnet sekä itsesi että ystäväsi vähän paremmin. Heräät aamulla hyvällä tuulella, valmiina ottamaan aurinkoisen aamun vastaan. Ne on bileet, joista ei myöhemmin jaeta kuvia someen, koska niitä varten ei laittauduta. Mutta pyjamahetkiä ei myöskään halua jakaa muille, koska ne on jotain, mikä ei kuulu kaikille. Arvokkaimmat asiat pysyy vain mielissä ja sydämissä ja niitä yhdistävissä sähkösignaaleissa.

Tässä lyhyt kuvaus pyjamabileillan kulusta: Tullaan reeneistä kotiin ja syödään mahat täyteen pitaleipiä. Käydään suihkussa ja vedetään pyjamat päälle. Katsotaan leffaa, jota kommentoidaan jatkuvasti ja leffan jälkeen puidaan vielä, mikä olisi pitänyt mennä toisin. Jos on valittu liian tylsä leffa, katse keskittyy vain jätskikulhoon ja turhiin somepäivityksiin sekä korvat kohuihin, jotka on toiselta jostain syystä yleensä aina menny ohi. Pikkuhiljaa ajankohtaiskohuista liu’utaan muisteloihin ja inside-läppiin, joille naureskellaan väsyneenä niin kauan, ettei silmät meinaa pysyä auki.

Kun valot sammuu, ollaan pieni hetki hiljaa, kunnes jompikumpi avaa pelin. Päästään asioiden ytimeen yön ympäröimässä luottamuksessa. Hiljaisuuden hellimässä kuplassa leijailee mietteitä ja tunnustuksia. Ristiriitoja ja rohkeita suunnitelmia. Kiviä sydämeltä. Aika on pysähtynyt, ja päivisin askarruttaneet asiat voi suoltaa ulos.

Urheilussa esimerkiksi loukkaantuminen voi sammuttaa valot hetkeksi. Silloin alkavat eräänlaiset pyjamabileet. Vedin yökkärit päälle, kun tulin Romaniasta kotiin. Näin vielä monta kertaa tapahtumat kuin filminauhalta. Katselin tapahtumia mielessäni, kun suljin silmät. Sen jälkeen katselin niitä silmät auki, ja uskalsin puhua niistä. Senkin uhalla, että tunteet nousivat pintaan. Vaikka kuinka monta kertaa kelasin filmin uudestaan, se ei mennyt niin kuin olisin halunnut. Kelasin niin monta kertaa, että filmi oli loppuun kulutettu. 

Kun vanha elokuva ei enää kiinnostanut, se lakkasi häiritsemästä nykyhetkeä. Mieli kevensi itse itseään ja heitti inhottavat kohtaukset pois. Jonain päivänä saan kuitenkin nostaa tämänkin videon laatikosta muiden mustavalkoelokuvien vierestä ja pitelen sitä arvokkaasti. Katselen, miten olen päässyt elämässä eteenpäin. Miten minusta on tullut minä. Niin vahva ja niin elänyt, kuin nyt kuvittelen vanhana olevani.

Tuli pimeys ja hiljaisuus. Tuli sotku, jonka siivoaminen paljasti piiloutuneita roskia. Arjessa ei huomaa, kuinka paljon turhaa jätettä syntyy.
Vesi oli hetken sameaa, kun pohjalle painuneet ajatukset nousivat lähemmäs pintaa.

Totuudet osaavat kellua, kun ne saavat tilaa.

Aurinkoista aamua odottaen, seitsemän viikkoa pyjamabileitä viettänyt.

Ps. Jo kahdeksan päivän päästä heitän hyvästit pyjama-asuun kuuluneelle saappaalle! Siitä ei voi olla pitkä matka koko pyjaman viikkaamiseen ja polttamiseen.

Kesäkakkuja

Onnitteluja, kuulumisia, iloisia uutisia ja kohtaamisia pitkästä aikaa. Kakkuja, valokuvia, laulua, naurua, kukkasia ja auringonpaistetta. Veljen juhlissa riitti tunnelmaa, kun talo oli aamusta iltaan täynnä sukulaisia ja ystäviä.

Nyt tuntuu, että kesä on startattu kunnolla ja sen kunniaksi jaan teidän kanssa reseptin mun lempparikakusta, josta mainitsin jo aiemmassa postauksessani. Kakku sai eilen paljon kehuja ja teki kauppansa.

Rosannan lempparikakku

Pohja:

200g kivettömiä taateleita

150g suklaakeksejä

Erottele taateleita tiiviistä massasta pehmeämmäksi ja laita kuppiin. Lorauta sekaan kiehuvaa vettä ja anna pehmitä muutamia minuutteja. Voit myös lämmittää taateleita mikrossa, jotta ne pehmenevät. Tavoitteena on saada aikaan pehmeää taatelimassaa, jonka voi sekoittaa suklaakeksien kanssa.

 Painele valmis seos irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperin päälle. Paista 200 asteisessa uunissa 5-10 minuuttia.

Anna pohjan jäähtyä ennen täytteen laittamista. 

Täyte:

400g mangorahkaa

200g maustamatonta tuorejuustoa

2dl kuohukermaa

5 liivatelehteä

Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen. Vatkaa kerma ja sekoita siihen rahka ja tuorejuusto. Purista liivatteista ylimääräinen vesi pois ja liuota ne yksi kerrallaan mahdollisimman pieneen määrään kiehuvaa vettä. Sekoita kunnes paakut häviävät ja lisää liivatteet hyvin sekoittaen täytteen joukkoon. Kaada täyte heti jäähtyneen pohjan päälle ja anna kiinteytyä jääkaapissa muutama tunti.

Kiille:

2 purkkia mangopilttiä

3 liivatelehteä

Kun täyte on kiinteää, tee liivatteille sama operaatio, kuin edellisessä kohdassa ja sekoita pilttisoseen joukkoon. Kaada kiille täytteen päälle ja kiinteytä jääkaapissa taas muutama tunti.

Käytin itse koristeena karambolaa, ananaskirsikkaa ja säilykepersikoita, mutta myös esimerkiksi viinirypäleet ja muut hedelmät toimivat.

Kakun täytteeseen voi laittaa mitä mausterahkaa tahansa. Juhlissa tarjoiltiin myös minttuversiota, johon ei tullut ollenkaan kiillettä. 

Ihanaa kakunmakuista kesää kaikille! 

Kaaoksesta luovuuteen, luovuudesta muutokseen

Tänään halusin tietoisesti listata niitä asioita, jotka menevät parempaan suuntaan, kun olen loukkaantunut. Loukkaantumisen huonoja puolia varmasti keksisi yhtä paljon, mutta onneksi niiden listaamiseen ei ole tarvetta.

1. Perhesuhteet. Pitkästä aikaa olen ollut tietoinen siitä, mitä veljetkin puuhailevat ja lähentynyt heidän kanssaan uudestaan. Vanhempien apu on korvaamatonta ja heidän kanssa on tullut vietettyä nyt paljon enemmän aikaa.

2. Ystävyyssuhteet. Kaikki huippu-urheilijat tietävät, että urheilijan arjessa ystävyyssuhteita yritetään pitää kasassa. Loukkaantuessa ystävät pitävät minut kasassa.

3. Pysähtymisen ja rentoutumisen aika. Vaikka lomat olisi kiva pitää silloin, kun itse haluaa, on parempi kuitenkin ottaa rennosti, kun kerrankin siihen on mahdollisuus. Urheilijan arki on monesti omilla äärirajoilla kulkemista jaksamisen kannalta. Nyt lataan akkuja ja uskon, että tämän latauksen myötä se sopivan kuormituksen raja jopa nousee jatkossa.

4. Kehästä poistuminen. Loukkaantumisen myötä on mahdollisuus kokeilla hetken aikaa erilaista elämää. Voi poistua urheilijan rutiininomaisesta arjesta ja hakea uusia virikkeitä pelkäämättä, että huominen treeni menee pilalle.

5. Enemmän tilaa luovalle ajattelulle. Hektisessä, ohjelmoidussa arjessa toimimme joskus kuin robotit. Silloin aivoissamme luovat alueet eivät ole aktiivisina. Kun treenaaminen vähenee, luovuus lisääntyy.

6. Kaaoksen jälkeen ymmärrys omista tarpeista kasvaa. Edward Lorenzin (1917-2008) kehittämän kaaosteorian mukaan epätasapaino, kaoottisuus ja kompleksisuus ovat edellytyksiä radikaaleille muutoksille. Vuodesta 2004 lähtien monet filosofit ovat alkaneet nähdä sekasorron ja kaaoksen positiivisena ilmiönä, joka tuottaa muutoksia sen sijaan, että sitä ajateltaisiin poikkeustilana.

Se, mitä kaikkea tästä kaaoksesta syntyy, jää nähtäväksi. Suurinta osaa niistä syy-seuraussuhteista en osaa edes yhdistää. Joillekin asioille tässä on loppupiste ja toisille alkupiste. Niin se elämä etenee.

Jotain pitää mennä rikki, jotta syntyy jotain mahtavampaa. Esimerkiksi pirstaleisista suklaakekseistä tulee mun lempi suklaa-taateli-rahkakakun pohja! Keksien nuijiminen on muuten ihanaa aggression purkua, olisin voinut jatkaa kauemminkin. Kakun reseptin voin julkaista joskus myöhemmin täällä blogissa myös. 

Eli nyt kaikki muutkin loukkaantuneena olevat tai muuten rikkinäiset siskot ja veljet: muistakaamme, että jos oot rikki, niin oo kunnolla, vaikka se on vaikeeta hyväksyä. Mutta silloin annat itselles mahdollisuuden muotoutua uudestaan entistä parempaan muotoon. Munkin akilles arpeutuu ja paranee, ja siinä sivussa kehittyy vähän muutkin asiat. 

Finnish Nationals from the other side / SM-kisat toisin silmin

I had a good weekend in Finnish Nationals. I had to force myself to go there, but I thought it is best for me. And it really was. It felt so weird to be just watching but I was glad to be part of the happening. It was so good to see and talk with all the people. Even though I feel tired of explaining about my recovery process, it is therapeutic to tell people about it. I’m very glad you stopped by and shared your thoughts. I heard stories about comebacks from even more difficult situations. I heard encouraging sentences with full of hope to see me in the arena next year. Most importantly I felt your true caring about my health and how I was feeling now. I can tell you, at least after this weekend I’m feeling a lot more confident.  One of the most incredible feelings is when someone says I’m their inspiration. Your warmth and empathy came straight to my heart. 

For the first time I had also chance to see the other gymnastics: rhythmic, aerobic and team gym. I had really good friends competing in all those sports. And I felt that trough them I was able to experience the feelings of competition. From that I got hope to be able to feel those feelings trough my own gymnastics again. During this weekend, part of the pain and feeling of disability transformed to passion and eager to go out there and shine. I know it’s going to take time but the truth is, we always wonder: ”Time flies so fast!”. As someone told me this weekend, now I don’t need to be afraid that summer is going to be over. I can enjoy the summer and have a little party when it’s over and I’m back in the game. 

Päätin lähteä seuraamaan kaikkien voimistelulajien SM-kisoja Jyväskylään ja siellä vierähtikin koko viikonloppu. Edellisessä postauksessani jo pohdin, miltä tuntuu istua penkillä ja katsella muiden kilpailevan. Ikävät tunteet kuuluvat elämään, mutta niitä tuli onneksi tänä viikonloppuna vain selkään monien tuntien istumisesta. Mieli sen sijaan virkistyi. Kohtasin viikonloppuna monia kymmeniä ihmisiä. SM-kilpailijoita, nuoria voimistelijoita, entisiä voimistelijoita, tuomareita, valmentajia, vanhempia, liiton ihmisiä ja monia muita. Välillä tilanteen selittäminen ja kysymyksiin vastaaminen tuntui siltä, että sepustus alkaa tulla omista korvista ulos, mutta se on varmaan ihan hyvä juttu. Se auttaa siirtymään eteenpäin ja kokemaan tunteita, jotka eivät ole päässeet valloilleen muutamaan viikkoon. Jokaisesta kohtaamisesta olen iloinen ja jokainen teistä joiden kanssa juttelin, autatte osaltanne paranemisprosessiani. Rohkaisitte kukin omalla tavallanne ja annoitte sen ymmärryksen ja tuen, joka teillä oli antaa. Lämpimät katseet, tsempit ja halaukset menivät suoraan sydämeen. Ihmeellisen ihanalta tuntui kuulla olevansa toisen inspiraationa tavalla tai toisella.

Ensimmäistä kertaa SM-kisoissa ehdin myös seurata muitakin voimistelulajeja. Hyvien ystävieni kautta sain kokea kilpailun tunneskaalaa. Heille tuli onnistumisia ja epäonnistumisia. Ulkopuolelta katsoessani pääsin fiilikseen mukaan, mutta tilanteen vakavuus ei ollut samaa luokkaa, kuin itse areenalla ollessa. Ajattelin, että ehkä sen ei pitäisikään olla niin vakavaa. Tutkailin voimistelijoiden elehdintää juuri ennen suoritusta. Huomasin, että siitä pystyi päättelemään paljon tulevan suorituksen onnistumisen laatua. Tuli vähän se fiilis, että sain mahdollisuuden katsella omaa kisaamistani uudesta perspektiivistä, toisin silmin. Tunnenhan oman käytökseni kilpailutilanteessa ja pystyin samaistumaan nyt SM-kisoissa kilpailleisiin kavereihin.

Hyvä puolihan tässä on se, että kun se kesä joskus ehtii Suomeen asti, ei tarvitse pelätä sen loppumista. Kesän loppuminenhan tarkoittaa sitä, että olen taas back in the business. Siihen asti kunnes pääsen itse voimistelemaan, valmennan meidän ihania junnuja, jotka varmasti tekevät kesästä antoisan myös voimistelun osalta.

Variant thoughts and challenges/ Jotain se ottaa, jotain se antaa

My surgery was 11 days ago and I have spent those days with my family. I'm not allowed to put any weight on my left foot now. On Wednesday I will get a boot and then I can already put 15 kg weight on it with crutches. It has been very boring to be at home and it makes my day every time I meet a friend and can leave the house for a while. Luckily it has been sunny, so it cheers me up a little. For these kind of moments it's very good I'm studying. School work gives me something I can use my capacity in and get my brain distracted from the circle of uncomfortable thoughts and frustration. Early this year I decided to put all my effort to gymnastics and do only two courses at school so that I could train as much as I wanted. Now,  I can put more effort for studying but, at the moment it feels like I'm able to use only a fraction of the intensity, passion and effort I was planned to use getting ready for upcoming meets. Next weekend is Nationals and I'm going to go watch it. And I'm sure it will feel bad. Anyway I want to be there, being part of this meet.

Well, now it's the easiest way to take it day by day. I'm blessed with athlete friends who understand my situation perfectly. Also non-sportive friends give me good perspective in my situation. My sense of proportion is one of the things that I have been observing lately. How big deal i this whole injury thing? At first I was like "It's OK, I'm fine, it could be worse." Few days later: " Everything might be over. What if I get injured again and again from now on?" My mind has been a roller coaster but that's good. I have time to check all the opportunities and deal with my emotions. What I have learned earlier: life isn't all about what  you do but why you do it like that, right?

The main thing that gets me down now is that I can't move like I'm used to. Besides being not able to do gymnastics, I can't take care of my own things like doing grocery etc. But what I'm really happy now is that I can start my days with core training. That makes me feel so much better. And one thing I like very much, eating, has changed a lot. Training makes you feel hungry, so of course I'm not as hungry as normally. But I'm used to eat a lot! And now I have to adjust myself to new style of thinking and start to eat like normal people do. Not fun. 

During this disabled period I have noticed that the line between possible and impossible depends so much of your attitude. If you want something enough, you automatically start thinking of different ways to make it happen. Like yesterday I had to get my coffee from the coffee maker to the table across the room. With crutches. Without spilling it on floor. I made it and that was a challenge, like the challenges we face when we are making our dreams come true in our healthy lives. My conclusion is, this injury makes me kind of disabled right now, but it also gives me the key for those locked doors for optional ways of doing things. That can be useful for me in the future, while I'm struggling with something and it seems like impossible to go on. When my legs feel weak and my power is off, I will remember this moment and find the ways to crawl or to roll towards my goals.

Akillesleikkauksestani on nyt kulunut 11 päivää, jotka olen viettänyt vanhempieni luona. En saa nyt varata yhtään painoa vasemmalle jalalle, joka on ojennuslastassa vielä kolme  päivää. Keskiviikkona ohjelmassa on tikkien poisto ja lastan vaihtaminen saappaaseen. Ohjelmanumerot ovat olleet aika vähissä sen jälkeen, kun kotiuduin Romaniasta. Ystävien näkeminen ja kotoa poistuminen, vaikkapa puiston penkille istuskelemaan, ovat olleet päivien kohokohtia. Onneksi on ollut aurinkoista, niin mieli on pysynyt virkeämpänä. Myös koulutyöt antavat jotain, mistä saan nyt kiinni ja mihin voin käyttää aivokapasiteettiani. Kuitenkin tuntuu, että niihin uppoaa vain pieni osa siitä omistautumisesta, työstä ja intohimosta, mitä olisin käyttänyt loppukauden kisoihin valmistautumiseen. Tulevana viikonloppuna Jyväskylässä kilpaillaan kaikkien voimistelulajien yhteiset SM-kisat, joka tulee olemaan varmasti upea tapahtuma. Aion kyllä mennä paikan päälle mutta en tiedä vielä, kuinka pahalta alkaa tuntua siinä vaiheessa, kun näen telineet ja muut kisaajat mutta en itse pääse tositoimiin.

No, päivä kerrallaan eteneminen on kai paras lääke tähän tilanteeseen. Onneksi ystäväpiiriini kuuluu urheilioita, jotka ymmärtävät täysin tunteeni. Toisaalta ei-urheilijaystävät antavat toista perspektiiviä tilanteeseen. Suhteellisuudentaju on yksi juttu, mikä on mietityttänyt.  Aluksi tuli kunnon tsemppausryöppy: ei tässä mitään, kaikesta selviää, voisi olla pahemminkin. Muutamia päiviä myöhemmin: olikohan ura sittenkin tässä, mitä jos loukkaantumisia tulee vielä lisää? Mieli poukkoilee mutta hyvä niin. Tuleepahan ainakin mietittyä vaihtoehdot läpi ja samalla käsiteltyä tunteita. Elämässähän on kai kuitenkin kyse siitä, miksi tekee tiettyjä juttuja, eikä välttämättä siitä, mitä ne jutut on. 

Eniten nyt rassaa se, etten pääse urheilemaan kunnolla, enkä pysty edes hoitamaan omia asioita kovin helposti. Akilleksen kanssa keppirumbaa jatkuu vielä vähän pidempään, kuin polvien kuntoutuksessa. Tämmöstä se on: "Hei näkyykö mun puhelinta jossain, voiks joku tuoda?", "Viittisitkö antaa kahvia mulle tohon kuppiin"?, "Pitäs saada roskikseen nää"?, Äiti ehitkö auttaa, haluisin suihkuun". Tässä alkaa kyllä antaa arvoa yhä enemmän omalle liikkumiskyvylle silloin kun on terve. Onneksi tiedän, että tämä on väliaikaista, joten voin välillä suhtautua ihan huumorilla siihen, että olen "muiden armoilla". Voisin ainakin saada tästä jotain näkökulmaa siihen, millaista esimerkiksi lonkkavammaisella vanhuksella eläminen omillaan voisi olla. Kansanterveystieteen opintojeni suhteen gerontologia ja vanhusten toimintakyvyn tukeminen on tärkeä osa-alue. Itse tosin pystyn vielä kompensoimaan tilannettani hyvällä tasapainolla, notkeudella ja kehonhallinnalla.

 Loppujen lopuksi olen huomannut, että on hyvin paljon asenteesta ja keskeliäisyydestä kiinni, missä menee raja mahdottoman ja mahdollisen välillä. Kun tarpeeksi haluaa jotain, alkaa automaattisesti keksiä erilaisia vahtoehtoja päästä tavoitteeseen. Sama juttu pätee varmasti arkiasioiden hoitamiseen jalkavammaisena (kuten kahvikupillisen kuljettaminen yhdellä jalalla kahvinkeittimen luota pöytään läikyttämättä), kuin omien unelmien toteuttamiseen täysin terveenä. Eli tavallaan tämä vamma rajoittaa tekemistäni, mutta avaa uusia ovia vaihtoehtoisiin tapoihin suorittaa vanhat rutiinit. Siitä voi olla jatkossa apua, kun joudun "umpikujaan".  Kun joskus myöhemmin alkaa näyttää siltä, etten pääse enää eteenpäin, kun jalat ei kanna eikä voimat riitä, voin muistaa tämän hetken ja alkaa etsiä vaihtoehtoisia tapoja ryömiä, kontata tai kieriä lähemmäs tavoitettani.

This strange life

I have posted several blog posts in Finnish but since I have many international friends and followers I wanted to try this in English. This is not the easiest thing to do but, I want to give it a try and I think its's going to be rewarding for me and you. 

As many of you know, I tore my achilles one and a half week ago in European championships in Romania. I didn't have any problems with achilles before so it was really unexpected to have this tragical ending for my competition. 

This spring felt quite good compared to two previous years, when I had to fight my way back from knee injuries. Now I had more time to concentrate on my skills than on pain. I had two really good camps and tree competitions before Euros. In Baku world cup I really enjoyed and I felt confident to go on the season. All the preparation before Euros went well (except for increasing shin splint I started to have after Baku). That's why I had to limit the amount of jumping, and it got better just before we left for Romania. My goal was to make it to AA-finals. (No one of Finnish gymnasts has made it since year 2002). 

We arrived in Cluji-Napoca on Sunday 16th of April after travelling the whole day. First we had flied to Budapest and had seven hours bus drive from there to Cluji. On Monday's training I still felt suprisingly good and light. All my skills were easy to do and I felt ready for Tuesdays podium training. On Tuesday, my good bubble already broke a little, when I hurt my elbow when I fell Tkatshev from bars in training hall before going to podium. I tried to figure out if I could even go to podium that day or compete after two days. Even I had pain in the elbow whenever I swang my hand or turned my wrist, I decided to go even for feel the apparatus, because this would be the only time to get some touch for apparatus on the arena before the big day. Finally, I was happy I did my beam routine without flick-layout and full floor routine including two doubles that went really well. Vault i passed and on bars I only did some basic elements.

Usually the last day before competition is quite easy and stressles session, just to get your body ready and your mind calm and determined. This Wednesday I had some more pressure because I had to do everything on bars and vault to prove myself that my elbow was just fine. Luckily I noticed I could do all my skills without major pain.  Then I started to tell myself again that, I just have to do my job now and result will come. 

I was lucky to have such a good company as Maija was another female gymnast from Finland and we also had good mens team and we are all friends. Wednesday evening and Thursday morning were easygoing  and fun. We competed in the last subdivision that started 6:30 pm.  Before that we had time for some morning warm-up, chatting, taking photos for our sponsors and doing our hair and make-up very carefully. Never have I ever been this confident, happy and calm just before big competition. Our warm-up started on floor and there I felt something in my achilles when I took off for the double. I asked our physio to tape it with kinesio and he did. It seemed helping, as I didn't feel pain in vault warm up. 

We started the competition on beam. I didn't fall but I knew it wasn't my best performance either. That's what always makes me even more determined on the next apparatus. I was the last performer on beam and I had to rush for 30sec. warm-up on floor. I felt I just got in the right competition mood and felt easy doing my tumbling. I did front twist, double pike, and double tuck. After I landed it, I rolled to my back and crabbed my foot. Something was wrong. Quickly I said to my coach who was next to me: " It's torn". He said: "What is torn?" "Achilles", I answered. It snapped already in take off, but I was very lucky I was able to do the whole element, and my coach also helped me to rotate it even though the double was a bit lower than normally. And he took me from the floor and carried me down for medical people to take care of me. They put me on strechter and took me to side of the arena. All the people in the audience were clapping and paying attention. As bad as injury felt, my dream crushed in a millisecond, the crowd made me feel loved and important too. 

One dream had been taken from  me and suddenly I was in the middle of another. This one was more like a nightmare but I didn't feel it yet as I didn't let my real feelings to come. I was protecting myself because I had gone trough this with the both of my knees and I tought this time I could just skip the grieveing part. So when they took me to hospital I was mostly just smiling for the jokes I heard and thinking how weird is life. I had questions like Why? and Why and Why?? And what was also ridicolous, that two days ago I had been in the same Romanian hospital with my elbow just to make sure there is not a little fracture from falling in the podium training.  I was almost embarrassed of that. And it's good that there wasn't, but now, I had a little bigger problem I came with. And I think this injury doesn't even have anything to do with anoter one. 

When after few hours, I got back to hotel and met my friends, I cried for the first time and let little of the feelings out.  All the support I got from my team was needed and I appreciate it very very much. Luckily we had also a good psysio with us who helped when needed. Also I had lovely messages and comments online that made me feel better and gave me some more faith. Maija, I want to thank you for the perspective I got from our deep conversations and I appreciate the connection we have built. After the competition I felt the love of this big international gymnastics family around me. It's very powerful and keeps me going. Also in Finland my dear parents, brothers and friends have been there for me. What would I do without you all?

Now I can't spent much time training, so I will use it resting, working on my bachelor degree in public health science at university. This is time for making my life even more how I want it to be, when after 6 months I'm able to do again this beautiful sport.  This time is something God knew I needed, even though I didn't know that and I had a different plan. Plans change, life is weird and I don't know yet what this was for but I will figure it out. 

Sunnuntai

Sunnuntai on levon aikaa. Kuutena päivänä viikossa tehdään töitä ja seitsemäntenä levätään. Näin sen ainakin pitäisi olla. Tuntuu, että olemme yhä enemmän menossa suuntaan, jossa arki ja pyhät sekoittuvat. Kaupat ovat auki, monet ihmiset ovat tahtoen tai tahtomattaan sunnuntaisinkin töissä. Mikäs toisaalta onkaan sen parempaa aikaa hoitaa kaikkia rästihommia ja suunnitella tulevaa viikkoa kuin sunnuntai. Mutta milloin pysähdymme? Milloin otamme aikaa itsellemme ja olemme tässä, emmekä pitäisi-kuplassa tai ensi viikossa?

Havahduin tänään siihen, kuinka aivoni eivät lakkaa suunnittelemasta ja murehtimasta sunnuntainakaan. Aika surullista. Olen nyt hoitanut tämän ja tuon, mitä unohdin, mikä vielä piti tehdä ennen tätä? Kamoon, aivot, pysähtykää! Nyt on sunnuntai, ei tarvi tehdä mitään. Aloin siis kirjoittaa. Kirjoittaminen palauttaa minut tähän hetkeen ja auttaa tarkastelemaan suurta kuvaa. Pari syvää hengitystä ja olen taas tässä. Kuulen koneen hyrinän, haistan kahvin ja huomaan, kuinka kirkas päivä ulkona on. Olen niin etuoikeutettu monessa suhteessa. Saan viettää sunnuntaita kotona turvallisessa paikassa. Voin olla omassa rauhassa jos tarvin hiljaisuutta. Voin mennä perheen luo tai soittaa ystäville, jos kaipaan seuraa. Nämä ajatukset nostavat hymyn huulille ja tuovat kiitollisuuden tunteen. 

Arki koostuu pitkälti rutiineista, mutta sunnuntaikin voi koostua omista rutiineistaan, jotka ovat poikkeuksellisempia ja tuntuvat erikoisemmilta, kuin arkipäivän touhut. Sunnuntaiaamiainen, sunnuntaikävely, sunnuntaimakoilu, sunnuntainetflix, sunnuntai… no joo mutta siis pointti on, että ihan mitä vaan voi tehdä asennoituen siihen niin, että tänään se on erityisen rentouttavaa ja mukavaa, koska on sunnuntai.

Tiedän, etten ole ainut, jonka on välillä vaikea katkaista tarmokasta tekemisen tarvetta. Tämä on erityisesti tunnollisten naisten ongelma. Mutta hei, oikeasti aika helppo korjata, kun sen tiedostaa. Tärkein asia mikä pitää korjata on se, että oppii olemaan tyytyväinen siihen, mitä on saanut viikon aikana tehtyä. On siis samalla tyytyväinen itseensä. Ja jos ei ole saanut tehtyä sitä mitä olisin halunnut, ei lyttää itseään sen takia. Tulevaisuus, eli ensi viikko stressaa koko sunnuntain, jos tuntuu, että viime viikko meni alisuoriutuessa ja seuraava puristus alkaa jo huomenna. Sunnuntai on päätös hienolle tai huonolle viikolle mutta samalla lähtöviiva seuraavalle viikolle. Kannattaa miettiä, haluaako ensi viikon aloittaa jo valmiiksi maton alta, vai hyvistä asetelmista pirteänä ja voimaantuneena. 

Pääasia, jonka haluan siis itselleni ja kaikille muille sanoa on, että arvosta hetkiä, jolloin saat vain töllöttää eteesi ja olla tyytyväinen, tyytymätön tai ihan mitä vaan. Se on sunnuntai ja sunnuntaita kannattaa laittaa ripaus jokaiseen päivään. Se on avain jaksamiseen ja hyvään mielentilaan pitkällä aikavälillä.

Tässä vielä mun sunnuntaita piristäneen SunnuntaiSmoothien resepti:

1 banaani

2dl kaurajuomaa

2-3 rkl raejuustoa

jäisiä mustikoita

Sekoita ainekset thosekoittimessa, kaada lasiin ja ripottele päälle mysliä. Lopputulos on uskomattoman hyvä.

Hyvä alku kaudelle

Nyt on taas kisakausi startannut kunnolla! Alkuvuodesta leireilin Ruotsissa ja Kuortaneella, jonka jälkeen kisasin kahdessa EM-katsastuksessa, sekä Bakun maailmancupissa. Kausi on ollut nousujohteinen kuten tavallista, mutta koin olevani jo ensimmäisissä kisoissa paremmassa kunnossa, kuin vuosi sitten keväällä. Bakun maailmancupissa pääsin hyppyfinaaliin ja jäin vain kymmenyksen päähän nojapuu- ja permantofinaaleista. Puomilla olin yhdestoista. Oli upeaa kisailla spottivaloin valaistulla podiumilla yleisön hurratessa. Pääsin myös kovaan seuraan sekä puomi- että permantokarsinnassa, kun olin Olympiavoittaja Catalina Ponorin kanssa samassa ryhmässä. Puomilla itseasiassa vähän tutisutti, kun oma vuoroni oli heti Ponorin jälkeen, mutta sain silti tehtyä pysyvän sarjan.

Kisamatkasta jäi päällimmäisenä mieleen se fiilis, jonka koin pitkästä aikaa: kovassakin seurassa tunsin kuuluvani joukkoon. Joskus arvokisoissa on tutunut siltä, etten ole osannut arvostaa omaa tekemistäni tarpeeksi. Nyt tunne oli toisenlainen. Ehkä osansa teki sekin, että maailmancupeissa osallistujamäärä on pienempi, kuin EM- ja MM-kisoissa, joten kaikki voimistelijat ovat enemmän kuin yhtä perhettä. Sain ihanaa palautetta muiden maiden tuomareilta ja voimistelijoilta. Muutama rohkaiseva sana hyvin menestyneeltä urheilijalta tuntuu nostavan mielialaa ja itsetuntoa roppakaupalla. Sain myös uusia ystäviä, mikä on yksi parhaista asioista kisareissuilla.

Seuraavana edessäni on EM-kilpailut Romaniassa. Lähtöön on tasan kaksi viikkoa. Valmistautuminen on tuntunut menevän hyvin. Viime viikon treenasin vuoden alusta Suomeen tulleen valmentajan Laurensin kanssa. Yhteistyö sujuu hyvin ja on aina piristävää saada jotain uutta omiin rutiineihin ja lisäpotkua arkitreeniin. Olen hakenut muutosta myös fysiikkaharjoitteluun. Tavoitteenani on saada kokonaisuudessaan vahvemmat jalat, erityisesti takareidet, jotta kaikki on helpompaa ja loukkaantumisriski pienenee. Kävin Bakun jälkeen Kuortaneen urheiluopistolla testauttamassa voimatasot. Tulosten perusteella lähden nyt yhdessä Kuortaneen testaustiimin ja oman valmennusporukan kanssa kehittämään muutamia asioita. Harjoittelua muokataan pienin askelin, mutta tuntuu jo nyt tosi hyvältä, että tiedän meneväni oikeaan suuntaan.

Pelkäätkö pelkoa?

Pelko mielletään usein negatiiviseksi asiaksi.

Mutta jos ei pelkää mitään, onko millään merkitystä? Jos pelkäämme menettävämme rakkaamme, se tarkoittaa, että rakastamme heitä, emmekä haluaisi elää ilman heitä. Jos pelkäämme, että joudumme auto-onnettomuuteen, se tarkoittaa, että arvostamme omaa elämäämme niin paljon, että haluamme suojella sitä. Pelkäämme asioiden puolesta, joilla on tunnearvoa. Pelkäämme, että pankit menevät konkurssiin, koska meillä on siellä säästöjä. Olemme nähneet vaivaa niiden asioiden eteen, jotka pelkäämme menettävämme.

Jotkut sanovat, etteivät pelkää enää mitään, kun ovat olleet lähellä kuolemaa tai kokeneet jotain rajua. Mietin, onko se totta, ettei enää pelkää mitään, ja miltä elämä tuntuisi, jos ei pelkäisi. Minusta tuntuu, että pelko on kuin tuli; hyvä renki, mutta huono isäntä.

Pelätä voi menettämisen lisäksi hylätyksi tulemista, epäonnistumista, vaikeuksia, sairautta, unelmien tai tavoitteiden toteutumatta jäämistä. Joku saattaa sanoa pelkäävänsä rakastumista, mutta oikeasti hän pelkää suhteen päättymistä. Tavoitetta urheilussa tai työmaailmassa ei uskalleta asettaa liian korkealle, koska silloin on loogisesti todennäköisempää, ettei se toteudukaan.

Todellisuus ei kuitenkaan ole aina loogista. Se on erittäin paradoksaalista ja ironista. Se, joka ei uskalla elää täysillä ja pudota korkealta, ei saa koskaan myöskään käydä korkealla. Nyt kun päästään asian ytimeen, kysyn, että mitä tarkoittaa elää täysillä? Siitä puhutaan koko ajan. Instagram on täynnä quoteja, jotka muistuttavat siitä, kuinka elämä kannattaa elää nyt kun siihen on mahdollisuus.

Luulen, että täysillä eläminen tarkoittaa riskien ottamista. Täysillä eläminen on pelkojen kohtaamista, joka osaltaan lievittää pelkoa. Kun elää täysillä, pelko kohdistuu eri asioihin ja kanavoituu paremmin. Kun ottaa riskejä, tiedostaa, että niihin liittyy epäonnistumisen mahdollisuus. Se täytyy hyväksyä. Kun on hyväksynyt sen, pelko ei ole enää rasite, vaan jännite, innostaja, mielenkiinnon lisääjä ja buustin antaja. Pelosta tulee asia, joka lisää mahdollisuutta onnistumiseen. Sopiva pelko lisää tarkkaavaisuutta, harkintakykyä, priorisointia. Kun yksi hyppy tuntemattoman on tehty, se vahvistaa taas uskoa itseen ja on apuna seuraavissa koitoksissa. Arkipelko vähenee, kun ottaa ekstrapelkoa virikkeeksi.

Jos valitsee mukavuusalueella pysymisen pelkojen välttämisen vuoksi, pelot vain lisääntyvät. Niitä on joka puolella. Sängyn alle työnnetyt pelot jakavat päivystysvuorot keskenään.

Alun perin aloin pohtia tätä aihetta siksi, koska pelko käsitteenä kiehtoo minua ja siitä on keskusteltu ja väitelty paljon. Haluaisin löytää optimaalisen tavan elää tässä pelkojen maailmassa. Monet urheilupsykologit sanovat: ”Pelko on ystävä, ei vihollinen. Ota se mukaasi.” Tuota lausetta on vaikea ymmärtää, jos parhaillaan pelkää jotain asiaa niin paljon, että se vie yöunet. Senkin olen kokenut. Vuosien mittaan olen alkanut tajuta pelon kanssa ystävyyssuhteen solmimisen ideaa. Jokin pelko ei välttämättä koskaan katoa, mutta omaa suhtautumista pelkoon voi muuttaa. Jos torjuu pelon, se hyppää joku kaunis yö kummittelemaan ja luulen, että oikeasti se on mörkö, joka jossain vaiheessa tappaa. Jos ei fyysisesti, ainakin henkisesti. Jos taas ei tee pelosta mörköä, saattaa kuolla siihen mikä pelottaa, muttei kuole pelon takia. Se on pääasia. Pätisiköhän tähänkin sanonta: ”Pidä ystävät lähellä, mutta viholliset vielä lähempänä”? Kun tunnet pelon ja sen mitä pelko sinussa saa aikaan, sen kanssa on helpompi tulla toimeen.

Tämä on siis myös periaatekysymys. On oma päätöksesi, onko tiellesi laitettu kapula matkan loppu, vai apuväline kiivetä ylöspäin. Ei anneta pelolle ylivaltaa päättää elämästämme. Otetaan se assistentiksi, jolle ei makseta palkkaa. Itse saat valita, onko pelko avustajasi, vai loinen, joka syö joka päivä palan elämääsi