Riman asettelua

Seuraavan tekstin kirjoitin alunperin Naisten yleisurheilumaajoukkue -nimiseen ryhmään. Haluan sen kuitenkin vielä täällä muillekin jakaa. Pohdintani alla tällä kertaa on motivaatio ja suhtautuminen omaan treenaamiseen.

 Olen kohdannut lähivuosina kaksi polvivammaa. Polvivammat ovat telinevoimistelussa erittäin yleisiä varsinkin naisilla anatomian vuoksi.  Oikea eturistisiteeni katkesi vuonna 2014 telinevoimistelun Pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa Ruotsissa. Leikkauksen jälkeen kuntoutin sen ja vuoden päästä olin valmis palaamaan kilpailuihin. Kevään 2015 kilpailut sujuivat nousujohteisesti. EM-kisoissa ylsin kolmannelle varasijalle neliottelufinaaliin, joka oli mielestäni kelvollinen saavutus niin lyhyellä valmistautumisella. Sen jälkeen vuorossa olivat SM-kisat, joiden finaalissa pamahti toinen polvi. Diagnoosi oli sama kuin edellisellä kerralla. Kävin taas läpi operoinnin ja yli puolen vuoden kuntoutuksen. Kun ensimmäinen polvi meni, en epäillyt hetkeäkään, ettenkö jatkaisi voimistelua. Kun toinen polvi meni, jouduin hetken oikeasti pohtimaan tilannetta. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että en luovuta nyt. Haluan olla parempi, haluan antaa enemmän itsestäni itselleni ja Suomen voimistelulle. Lopullinen päätös ja roihuava liekki sydämeen syttyi ajatuksesta: ”En ole käyttänyt vielä lähellekään niitä resursseja, mitä minulta löytyy.” Ymmärsin, että olen vasta nousujohteisen urani alussa ja että minulla on mahdollisuuksia kehittyä vaikka kuinka paljon. Jos olisin ajatellut, etten voi enää tulla paremmaksi vaan olen saavuttanut jo maksimini, olisi ehkä ollut aika lopettaa. Kun nyt tulee niitä päiviä, että on vaikeaa motivoitua, muistelen tuota aikaa, jolloin päätin jatkavani. Siten saan taas otteen siitä tunteesta joka vie eteenpäin ja muistan, kuinka korkealle tiedän pystyväni kipuamaan.

Pitkät ajat pystymättä voimistelemaan opettivat paljon elämästä ja omasta identiteetistä, mutta myös harjoittelusta. Aina voi kehittää jotain. Jos ei voi tehdä jaloilla, voi tehdä käsillä tai keskivartalolla. Jos sekään ei vielä onnistu, voi harjoitella päällä. Niin kauan kuin pää pelaa, voi harjoitella. Harjoittelemista on sekin, että opettelee välillä olemaan ohjelmoimatta päivää urheilun mukaan. Opettelee päästämään hetkeksi irti ja luottaa siihen, että saa kiinni sitten kun haluaa. Siten huomaa, mitä oikeasti kaipaa ja urheilukin saa aivan uutta puhtia. Jos on liian väsynyt tekemään mielikuvaharjoituksia, voi harjoitella rentoutumista, yhtä keskeisimmistä psyykkisistä taidoista. Elämässä ja urheilussa tarvitaan aivan samoja psyykkisiä taitoja. Minua siis motivoi itseni kehittäminen urheilijana, sillä samalla pääsen eteenpäin ihmisenä. Se jos mikä on ollut motivoivaa ymmärtää. Kun olen asettanut urheilussa tavoitteita, jotka liittyvät asenteisiini, toisiin ihmisiin ja itseeni suhtautumiseen ja erilaisten tilanteiden kohtaamiseen, esikuvana olemiseen sekä omien arvojen noudattamiseen, niiden asioiden tavoittelu palvelee elämääni kaikin puolin.

Yllätyksekseni huomasin comebackia tehdessäni kisakauden kynnyksellä, että paluu ei ollutkaan niin vaikeaa kuin luulin. Vaikeinta oli saada takaisin voima, kimmoisuus ja luottaminen omaan jalkaan. Tekniikat eivät kuitenkaan olleet hävinneet mihinkään. Joku liike oli jopa saattanut parantua. Silloin tajusin ja tajuan kokoajan yhä uudestaan, kuinka paljon kaikki on kiinni vain siitä mielentilasta, jolla lähden suoritukseen tai ylipäätään treeniin. Paluuvaihe oli siinä mielessä vaikea, että jouduin uskottelemaan itselleni kokoajan, että pystyn tähän kyllä. Pelko hiipi olkapäälle ja kysyi: ”Oletko varma, että uskallat yrittää?” Kun annoin vastaukseksi satoja kertoja ”Kiitos kysymästä, olen valmis”, se poiki hedelmää vielä myöhemminkin. Silloin vastaus epäröintiin oli tavallaan helppo antaa, sillä kyse oli tempuista, joita olin jo ennen loukkaantumista tehnyt. En tietenkään halunnut tyytyä alempaan tasoon, kuin minkä olin jo aiemmin saavuttanut. Nyt, kun kuntoutumisesta on jo enemmän aikaa, olen pisteessä, jossa täytyy taas siirtyä seuraavalle tasolle. Haluan vaikeuttaa kisasarjojani entisestään. Kun epäilys jälleen yllättää mielen ja sanoo suoraan, että et kyllä pysty tuohon, aion muistuttaa itseäni siitä, mitä vastasin sille niin monet kerrat vain puolisen vuotta sitten. Aion olla yhtä vahva nyt, kuin silloinkin olin. En voinut silloinkaan olla varma, että kaikki menee hyvin. Luotin silti siihen, että kaikki menee hyvin. Tietenkään kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, mutta se on eri asia, kuin mennä huonosti. Ja joskus pitää mennä huonosti, sekin on hyvä. Tätä tekstiä kirjoittaessani ymmärsin ja jäsensin itselleni erään tärkeän oppimani asian: Paluuta tehdessäni huomasin oikeasti taistelevani. Taistelin jokaisessa harjoituksessa päästäkseni sinne, missä joskus olin. Vaikka olin vielä alkukaudesta valovuosien päässä siitä mitä tavoittelin ja ulkopuolisen silmin touhu näytti varmaan vaivalloiselta, tiesin pystyväni. Olinhan ennenkin pystynyt. Halusin siis päästä ”omalle tasolleni”. Mitäs jos nyt, ilman tarvetta nousta takaisin syvästä kuopasta, pitäisinkin tuon saman taisteluasenteen, enkä ajattelisi olevani omalla tasollani.  Saattaisinkin nousta vuorelle. Helposti päästyään tutulle tasamaalle, pysyy vain siinä, eikä tajua oikeasti, kuinka korkealle omat rahkeet riittäisivätkään. Tämä paluukevät on osoittanut itselleni sen, että se mikä tuntuu mahdottomalta, voi olla mahdollista. Ylsin naisten SM-kisoissa kultakorokkeelle permannolla ja nojapuilla, sekä oli Pohjoismaiden kakkonen neliottelussa.  Sen jälkeen kesän nousujohteinen seiväshyppykausi oli kirsikka kakun päällä. Kahden vuoden hyppytauon jälkeen pääsin jopa edustamaan Suomea 23-vuotiaiden Pohjoismaisissa, mikä oli huikeaa. Yllätin itseni tänä vuonna niin monessa asiassa, että uskon, etteivät yllätykset tule loppumaan, jos jatkan samalla asenteella eteenpäin.

Oman harjoitteluni ohella ehdin kesällä tehdä vähän valmennushommia sekä lasten, että aikuisten parissa. Se oli erittäin antoisaa siksi, että näin, kuinka oma palaute meni perille. Suoritus muuttui, mutta myös asiat valmennettavan pään sisällä muuttuivat. Ensin hän ei uskonut, että kyseinen liike on mahdollinen. Näytin, että näin se tehdään, kyllä se on mahdollinen. Silti hän ei uskonut, että pystyisi siihen itse. Etenimme askel kerrallaan ja kerroin, että hän kyllä pystyy. Jokaiselle väliaskelmalle noustaessa häntä piti rohkaista ja vähän potkia eteenpäin. Lopulta tavoiteltu liike onnistui. Se sai meidät molemmat iloisiksi ja pystyvyyden tunne oli huipussaan. Valmentajana tällaisia tilanteita käydään läpi koko ajan. Se on arkipäivää. Entä minä urheilijana? Käyn usein läpi tämän saman kaavan, mutta vain oman pääni sisällä. Ne sanat, jotka sanoin valmennettavalleni, täytyy minun sanoa omassa treenissä itselleni. Sen oivaltaminen on auttanut ja yksinkertaistanut asioita, rauhoittanut mieltä. En polta heti pinnaani lapsen kanssa, jolla ei ensimmäisellä yrityksellä onnistu uusi juttu. En menetä uskoani siihen, etteikö lapsi oppisi, vaikka viideskin yritys olisi heikko. Kun kyse on itsestäni, on vaikeampaa pysyä rauhallisena ja antaa itselleni armoa.  Lapselle en voi alkaa heti huutaa ja syyllistää, sillä kunnioitan häntä ihmisenä. Miksi itselleni voin kuitenkin suuttua ja syyllistää helpostikin? Mihin katoaa kunnioitus itseäni kohtaan?

 Valmentaminen on antanut perspektiiviä ja olen tajunnut seuraavan opetuksen: Anna anteeksi itsellesi ja siirry eteenpäin. Jos tuomitsen itseni huonon suorituksen perusteella, jään jumiin, sillä silloin tuntuu olevan kyse pysyvästä heikkoudesta tai puutteesta. Jos en tuomitse, vaan käsittelen asian kevyemmin, kehitys jatkuu, eikä sillä ole rajoja. Kun uskoni itseeni horjui, eräs valmentajani sanoi minulle: ”Jos sinä et pysy, niin kuka sitten pystyy?” Tämä lause pätee teihin kaikkiin muihinkin maajoukkueurheilijoihin. Meillä on oltava poikkeuksellisen hyvät fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet lajiimme, koska olemme näin pitkälle päässeet. Enää ratkaisee se, kuka asettaa itse omat rajansa korkeimmalle.