Kasvun vuosi 2018

Minulla ei ehkä yleensä ole ollut vuoden päätteeksi tapana jäädä kovin tarkasti pohtimaan, mitä kaikkea kulunut vuosi piti sisällään. Yleensä kai olen tyytynyt niihin muistikuviin, mitä automaattisesti nousee mieleen, kuten suurimmat saavutukset vuoden aikana. Nyt tuntuu erilaiselta. On todella antoisaa palata ajassa vuoden alkuun ja muistella tapahtumia. Vaikka elämässäni onkin ollut monta kasvun vuotta, vuosi 2018 on kyllä omaa luokkaansa. Luulen tämän johtuvan siitä, että oma reflektiokyky paranee vuosi vuodelta. Kokemuksia on mahdollista sisäistää syvemmin ja moniulotteisemmin. Myöskin tänä vuonna on oikeasti tapahtunut todella paljon ihan erilaisia asioita. Vahvempia tunteita ja kokemuksia kuin olen ennen kokenut.

Vuoden ensimmäiset neljä kuukautta harjoittelin Ruotsissa. Siellä erilaisen valmentajan ja treeniseuran ansiosta sain ahaa-elämyksiä voimistelusta ja koettelin omia rajojani. Tuntui, että se oli juuri sitä mitä olin kaivannut jo pitkään. Sain käyttää kaikkea sitä energiaa ja intohimoa, joka akillesjänteen loukkaantumisjakson aikana minuun oli kertynyt. Kaikki tuntui tosi hyvältä, vaikka treenaus olikin rankempaa, kuin mihin olin tottunut. Omilla äärirajoilla treenaaminen oli vuoden ensimmäinen kasvun paikka.

 Aloin ajaa sisään jalkatelineitä, sillä olin saanut luvan alkaa kuormittaa akillesta. Pikkuhiljaa pääsinkin tekemään jo kaikkia vanhoja temppuja pehmeämmillä alustoilla ja se tuntui mahtavalta. Jostain syystä vasen polvi alkoi kuitenkin oireilla. Näytin sitä monellekin pätevälle fyssarille Ruotsissa, mutta kivun ei todettu olevan kovin vakavaa. Sain kuntouttavia harjoitteita lihastasapainon tukemiseksi ja kevensin jalkaharjoittelua, kun kipu kävi yhä kovemmaksi. Lopulta päätin, että osallistuisin kevään SM-kisoissa sekä EM-katsastuksissa vain nojapuille ja puomille. Neliottelutavoitteesta luopuminen jalan terveyden eteen oli vuoden toinen kasvun paikka.

Kun palasin Suomeen, olin sinut päätökseni kanssa osallistua kevään kisoissa neliottelun sijaan vain kahdelle telineelle ja tehdä se mahdollisimman tyylikkäästi. Sain muutaman päivän kestävän flunssan heti kotiin palattuani, mikä ei itsessään ollut yhtään paha juttu. Kuitenkin, kun aloin taas treenata, en jaksanut mitään. Kunto ei millään noussut ja sarjoja oli mahdotonta tehdä. Syyksi paljastui hemoglobiinin hurja lasku, anemia. Olen tottunut voimistelemaan todella hyvillä veriarvoilla, joten tunsin kropassa muuttuneen tilanteen. En silti luovuttanut kisojen suhteen, joihin oli enää reilu viikko aikaa. Kaikki kevään kisasuoritukset jäivät kuitenkin todella kauas tyylikkyydestä. Jouduin nielemään tappioita, jotka tuntuivat todella karvailta varsinkin, koska olin paiskinut koko kevään niin paljon töitä. Kolmas kasvun paikka.

En lähtenyt edustamaan Suomea alkukesän PM- tai EM-kisoihin ja treeneissä piti ottaa iisimmin, kunnes terveydentila olisi taas tasapainossa. Kaikki tuntui normaalia raskaammalta, mutta pikkuhiljaa paremmalta. Kisasin heinäkuun alussa kilpailun ulkopuolisena Ruotsin mestaruuskisoissa. Se oli tämän vuoden ensimmäinen ehjä nojapuukisa, joten mieli alkoi taas olla toiveikas. Kisan jälkeen jäin vielä viikoksi Eskilstunaan leirille, jossa tunsin pitkästä aikaa, että treeni sujui ja happi kulkeutui lihaksiin paremmin. Leirin jälkeen vietin ansaittua ja tarpeellista lomaa kymmenen päivää. Onnistunut kisa, hyvältä tuntunut leiri sekä palauttava loma nostattivat itseluottamusta ja tunsin taas kasvavani neljännen kerran. 

Kesällä aloitin yhteistyön uuden valmentajani, Ryanin kanssa. Uusi valmentaja saapui Tampereelle juuri oikeaan aikaan aloittamaan kanssani valmistautumisen kohti syyskautta. Yhteistyö ja treeni sujui hyvin, mutta pian sain tietää, että polveni tarvii operoida elokuun alussa rustovaurion vuoksi. Heitin pois toiveet syksyn kilpailuista, ainakin osallistumisesta kauden ensimmäiseen World Challenge cupiin Unkarissa. Operaation jälkeen lääkäri kuitenkin totesi, että kuukauden päästä saan alkaa iskuttaa polvea. Sain tukea läheisiltä ihmisiltä, jotka valoivat taas uskoa minuun. Ehkäpä olisikin mahdollista kisata nojapuut kuukauden päästä operaatiosta. Asetin tavoitteen itselleni uudestaan ja minä ja valmentajani uskoimme siihen. Täytyi tietenkin harjoitella jalan ehdoilla ja pitäytyä helpossa alastulossa. Syyskuussa Unkarissa tein nappisuorituksen, sijoittuen karsinnassa kolmanneksi. Finaalissakin tein ehjän sarjan ja se riitti viidenteen sijaan. Mielentila, itseluottamus ja usko itseen oli noussut lyhyen ajan sisällä roimasti. Kyseinen kisaviikonloppu todisti minulle jotakin. Se oli osoitus siitä, että kun uskoo tavoitteeseensa, tuntui se aluksi miten hullulta tahansa, se on mahdollista saavuttaa. Viidennellä kasvupaikalla olin taas mukana taistelemassa MM-kisapaikoista.

Loppusyksynä anemia alkoi taas kolkutella ovelle, mikä teki kisakaudesta rankan. Tulin kuitenkin valituksi MM-joukkueeseen, mikä oli mahtavaa. Tällä kertaa tekisin suoritukseni vain joukkueelle, sillä tavoittelimme hyvää joukkuesijoitusta. Valmistava leiri Helsingissä, sekä viikon MM-kisareissu eivät olleet helppoja. Olin kuitenkin päättänyt, että varsinkin paikan päällä tulisin olemaan hyvällä asenteella. Jos tuntuisi, että omat voimat ei riitä hyvään suoritukseen, ainakin voisin silti tsempata muita ja olla esimerkkinä, koska minulla on kokemusta monista arvokisoista. Ja niin me jaoimme positiivista henkeä joukkueen kesken valmistautuen kisaan ja se varmasti auttoi minutkin ehjään suoritukseen h-hetkellä. Tämä MM-viikko oli vuoden kuudes kasvun paikka.

Päätin kisakauteni Maailmancupiin Saksassa marraskuun lopussa. Kisa oli erittäin kovatasoinen ja sijoitukseni kohtuullisella suorituksella oli 15. Tärkein huomio tämän kisan ja virheanalyysin jälkeen oli kuitenkin se, että tein syyskauden jokaisessa kisassa ehjät suoritukset. Heinäkuusta laskien tein siis viisi ehjää nojapuusarjaa kisoissa läpi. Syyskausi koostui oikeastaan pelkistä isoista kisoista, harkkakisat olivat olleet keväällä. Saan olla ylpeä siitä, että hyvin paineistetuissa tilanteissa kykenin hyviin suorituksiin. Seitsemäntenä kasvun paikkana mainitsen siis sen taidon, että kykenee löytämään positiiviset asiat omasta tekemisestään pitkällä tähtäimellä ja katsomaan kokonaisuutta vain yhden suorituksen sijaan. 

Tämän vuoden aikana olen oppinut tuntemaan monta itselleni merkittävää ihmistä. Jokaisella heistä on ollut erilainen rooli elämässäni. Osa heistä oli ohikulkumatkalla, osa on pysynyt tähän asti. Olen oppinut sanoin kuvaamattoman paljon heiltä ja varmasti vastavuoroisesti antanut heille jotain. Myös niiltä, jotka eivät jää elämäämme, voimme saada elämäämme jotain pysyvää.

Olen oppinut puskemaan itseäni entistä kovemmin eteenpäin, mutta olen myös oppinut olemaan armollinen itselleni. Myötätuntoa ja positiivista puhetta oma mieli tarvii yllättävän paljon. Onneksi ensi vuonna on aikaa opetella lisää. En malta odottaa kaikkia niitä seikkailuja, jotka ovat tulossa. Joulun ja uudenvuoden muutamien vapaapäivien, rauhoittumisen ja itselle aikaa ottamisen jälkeen on hyvä lähteä virkeänä seikkailuun.

Ihanaa uutta vuotta ja tsemppiä kaikille <3