Well, now it's the easiest way to take it day by day. I'm blessed with athlete friends who understand my situation perfectly. Also non-sportive friends give me good perspective in my situation. My sense of proportion is one of the things that I have been observing lately. How big deal i this whole injury thing? At first I was like "It's OK, I'm fine, it could be worse." Few days later: " Everything might be over. What if I get injured again and again from now on?" My mind has been a roller coaster but that's good. I have time to check all the opportunities and deal with my emotions. What I have learned earlier: life isn't all about what you do but why you do it like that, right?
The main thing that gets me down now is that I can't move like I'm used to. Besides being not able to do gymnastics, I can't take care of my own things like doing grocery etc. But what I'm really happy now is that I can start my days with core training. That makes me feel so much better. And one thing I like very much, eating, has changed a lot. Training makes you feel hungry, so of course I'm not as hungry as normally. But I'm used to eat a lot! And now I have to adjust myself to new style of thinking and start to eat like normal people do. Not fun.
During this disabled period I have noticed that the line between possible and impossible depends so much of your attitude. If you want something enough, you automatically start thinking of different ways to make it happen. Like yesterday I had to get my coffee from the coffee maker to the table across the room. With crutches. Without spilling it on floor. I made it and that was a challenge, like the challenges we face when we are making our dreams come true in our healthy lives. My conclusion is, this injury makes me kind of disabled right now, but it also gives me the key for those locked doors for optional ways of doing things. That can be useful for me in the future, while I'm struggling with something and it seems like impossible to go on. When my legs feel weak and my power is off, I will remember this moment and find the ways to crawl or to roll towards my goals.
Akillesleikkauksestani on nyt kulunut 11 päivää, jotka olen viettänyt vanhempieni luona. En saa nyt varata yhtään painoa vasemmalle jalalle, joka on ojennuslastassa vielä kolme päivää. Keskiviikkona ohjelmassa on tikkien poisto ja lastan vaihtaminen saappaaseen. Ohjelmanumerot ovat olleet aika vähissä sen jälkeen, kun kotiuduin Romaniasta. Ystävien näkeminen ja kotoa poistuminen, vaikkapa puiston penkille istuskelemaan, ovat olleet päivien kohokohtia. Onneksi on ollut aurinkoista, niin mieli on pysynyt virkeämpänä. Myös koulutyöt antavat jotain, mistä saan nyt kiinni ja mihin voin käyttää aivokapasiteettiani. Kuitenkin tuntuu, että niihin uppoaa vain pieni osa siitä omistautumisesta, työstä ja intohimosta, mitä olisin käyttänyt loppukauden kisoihin valmistautumiseen. Tulevana viikonloppuna Jyväskylässä kilpaillaan kaikkien voimistelulajien yhteiset SM-kisat, joka tulee olemaan varmasti upea tapahtuma. Aion kyllä mennä paikan päälle mutta en tiedä vielä, kuinka pahalta alkaa tuntua siinä vaiheessa, kun näen telineet ja muut kisaajat mutta en itse pääse tositoimiin.
No, päivä kerrallaan eteneminen on kai paras lääke tähän tilanteeseen. Onneksi ystäväpiiriini kuuluu urheilioita, jotka ymmärtävät täysin tunteeni. Toisaalta ei-urheilijaystävät antavat toista perspektiiviä tilanteeseen. Suhteellisuudentaju on yksi juttu, mikä on mietityttänyt. Aluksi tuli kunnon tsemppausryöppy: ei tässä mitään, kaikesta selviää, voisi olla pahemminkin. Muutamia päiviä myöhemmin: olikohan ura sittenkin tässä, mitä jos loukkaantumisia tulee vielä lisää? Mieli poukkoilee mutta hyvä niin. Tuleepahan ainakin mietittyä vaihtoehdot läpi ja samalla käsiteltyä tunteita. Elämässähän on kai kuitenkin kyse siitä, miksi tekee tiettyjä juttuja, eikä välttämättä siitä, mitä ne jutut on.
Eniten nyt rassaa se, etten pääse urheilemaan kunnolla, enkä pysty edes hoitamaan omia asioita kovin helposti. Akilleksen kanssa keppirumbaa jatkuu vielä vähän pidempään, kuin polvien kuntoutuksessa. Tämmöstä se on: "Hei näkyykö mun puhelinta jossain, voiks joku tuoda?", "Viittisitkö antaa kahvia mulle tohon kuppiin"?, "Pitäs saada roskikseen nää"?, Äiti ehitkö auttaa, haluisin suihkuun". Tässä alkaa kyllä antaa arvoa yhä enemmän omalle liikkumiskyvylle silloin kun on terve. Onneksi tiedän, että tämä on väliaikaista, joten voin välillä suhtautua ihan huumorilla siihen, että olen "muiden armoilla". Voisin ainakin saada tästä jotain näkökulmaa siihen, millaista esimerkiksi lonkkavammaisella vanhuksella eläminen omillaan voisi olla. Kansanterveystieteen opintojeni suhteen gerontologia ja vanhusten toimintakyvyn tukeminen on tärkeä osa-alue. Itse tosin pystyn vielä kompensoimaan tilannettani hyvällä tasapainolla, notkeudella ja kehonhallinnalla.
Loppujen lopuksi olen huomannut, että on hyvin paljon asenteesta ja keskeliäisyydestä kiinni, missä menee raja mahdottoman ja mahdollisen välillä. Kun tarpeeksi haluaa jotain, alkaa automaattisesti keksiä erilaisia vahtoehtoja päästä tavoitteeseen. Sama juttu pätee varmasti arkiasioiden hoitamiseen jalkavammaisena (kuten kahvikupillisen kuljettaminen yhdellä jalalla kahvinkeittimen luota pöytään läikyttämättä), kuin omien unelmien toteuttamiseen täysin terveenä. Eli tavallaan tämä vamma rajoittaa tekemistäni, mutta avaa uusia ovia vaihtoehtoisiin tapoihin suorittaa vanhat rutiinit. Siitä voi olla jatkossa apua, kun joudun "umpikujaan". Kun joskus myöhemmin alkaa näyttää siltä, etten pääse enää eteenpäin, kun jalat ei kanna eikä voimat riitä, voin muistaa tämän hetken ja alkaa etsiä vaihtoehtoisia tapoja ryömiä, kontata tai kieriä lähemmäs tavoitettani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti