Viime postauksesta onkin vierähtänyt jo tovi. Sen tovin
aikana edistys jalan paranemisessa on ollut huima. Sain heittää saapasta
perinteistä poiketen jo pari päivää ennen juhannusta ja yksi heitto riitti. Sen
jälkeen ei ole tarvinnut enää pukea sitä kertaakaan jalkaan. Askellus muistutti
tosin aluksi enemmän valssia kuin kävelyä, ja koko nilkka oli tosi jäykkä.
Välillä on tuntunut, että jalan tilanne on päivästä toiseen sama ja kävely yhtä
kivuliasta. Kuitenkin, kun nyt katson taaksepäin kahden viikon tai kuukauden
päähän, kehitys on ollut uskomattoman suuri. Kävelyssä huomaa vain pienen ontumisen,
ja askel etenee oikealla jalalla yhtä paljon kuin vasemmallakin. Nyt olen siis
kävellyt itse kuusi viikkoa. Kun fyssari käski kolmen viikon kohdalla ottaa
hölkkäaskeleita, ajattelin vaan että ”jaa oikeesti?”. Kävelykin oli vielä haastavaa.
Kokeilin kuitenkin ja hämmästyin, sillä pari hölkkäaskelta ei oikeastaan ollut
yhtään pahempi rasti kuin kävely.
Saappaan poistosta asti olen käynyt kuntosalilla kolmesti
viikossa tekemässä jalkavoimatreenin ja niiden lisäksi viikko-ohjelmaan kuuluu
perusliikkeiden harjoittelu nojapuilla sekä ylävartalovoimaa. On ollut motivoivaa
saada uusia asioita voimaohjelmaan ja keskittyä liiketekniikoiden sijaan
kehittämään tiettyjä ominaisuuksia. Voimistelu on erittäin tekninen laji, joten
usein terveenä ollessa suurin osa harjoitteluajasta käytetäänkin liikkeiden
opetteluun, hiomiseen ja sarjakokonaisuuksiin. Nyt on mahdollisuus kerrankin
keskittyä kunnolla siihen, että saan lisää voimaa. Tiedän, että liikeradat
pysyvät muistissa koko kuntoutuksen ajan, mutta tärkeää on, että itse pysyy
hyvässä kunnossa. Ja miksi en pyrkisi vielä parempaan kuntoon, kuin ennen
loukkaantumista?
Kuntoutusprosessi on nyt puolivälissä, eli kolme kuukautta
kuudesta on kulunut. Tällä hetkellä soi luupilla Robin Schulzin ja James
Bluntin OK. ”It’s gonna be OK”. Se on
fiilis ja siihen luotan. Huonoja fiiliksiä ei kannata pelätä, mutta niistä
hyvistä kannattaa ottaa kiinni. Näin kesällä musta tuntuu, että koitan oikein
säilöä niitä talven varalle, koska tiedän, että kaamosmasennus vie helposti
alakuloiseen suorittamiseen. Toisaalta osaan jo nyt odottaa, että pimein ja
synkin marraskuu tulee saamaan valoa siitä, että silloin mulla on terveen
paperit! Ja toisaalta, eihän tässä nyt olla minkään tappavan taudin kanssa
kamppailemassa. Pystyn tällä hetkellä tekemään hirveesti asioita, kuten hölkkäämään
juoksumatolla 10 min viikossa ja auvustamaan mun valmennettavia pelkäämättä,
että horjahdan. Aika juhlimisen arvoisia asioita, vai mitä? Pystyn nousemaan
varpaille kurkottaessani hametta vaatekaapin ylähyllyltä ja joraamaan aika
täysillä hyviä muuveja parhaisiin biiseihin. Tänä aamuna ei tarvinnut edes
katsoa, kuinka bussi lähtee nenän edestä, sillä pystyin ottamaan muutaman
juoksuaskeleen ehtiäkseni ajoissa.
Näiden
kaikkien asioiden lisäksi oon tehnyt nyt nojapuuaisojen kanssa uudelleen
tuttavuutta muutaman viikon ajan. Kippikässärit ja jättiläiset alkaa sujua jo
vanhaan malliin ja avustettuna oon kokeillut jo muutakin. Joka kerta treenin
jälkeen on tosi hyvä mieli! Tässä
vaiheessa edistys on nopeaa ja se motivoi eteenpäin. Joka treeniin voi keksiä
helposti uusia edistysaskeleita. Tavoitteeni on saada vanhan sarjan
liikkeet palautettua takaisin, minkä jälkeen alan työstää vähän uusia juttuja.
Ihanaa
elokuuta kaikille! Luulen, että se on tehty elämästä iloitsemista varten.