Ihminen itselle

Joskus elämä rullaa. Päivästä toiseen saa tanssahdella eteenpäin, keveästi, kuin keiju. Tietää kulkevansa oikeaan suuntaan ja odottaa hyviä asioita tapahtuvaksi. Aamuisin herää hymy huulilla ja iltaisin saa nukahtaa rauhallisesti kuin lapsi. Joskus elämä taas rullaa, mutta se ei tunnu yhtään siltä, mitä edelliset rivit kuvailivat. Elämä rullaa hyvin, kuin ralliauto. Mutta jotenkin se menee alamäkeä, vähän liian kovaa ja näkyvyys on aavistuksen heikko. Itse ei oikein tiedä, mistä se johtuu. Ehkä tänään on vain sumuinen sää ja huomenna helpottaa. Mutta mitä jos GPS onkin ohjannut väärälle tielle? Ei jaksaisi pysähtyä ja tarkistaa, joten antaa nyt vaan mennä, kun kerran vielä kulkee. Antaa mennä. Kunnes matka muuttuu nykiväksi ja väkinäiseksi ja ... bensa on loppu. Tämä skenaario on hyvin tuttu monen elämästä tavalla tai toisella. Se hetki, kun on pakko pysähtyä. Siinä seisot tien poskessa jossain metsässä, keskellä ei mitään. Pää haluaisi edelleen eteenpäin. Vaikka oikeastaan se ei edes alun perinkään tiennyt, mihin oli menossa.

Se oli lyhyt tarina siitä, mitä käy, kun lähtee matkaan kysymättä itseltään, mitä haluaa. Silloin elämä ottaa jatkuvasti, mutta ei anna. Tankki ei koskaan täyty, ja kilometrit näkyvät mittarissa liiankin hyvin. Silloin tulee helposti haettua helpotusta vääristä asioista, ja tankattua kovalla rahalla dieseliä bensa-autoon. Mutta mikä meidät ajaa niin usein tekemään elämässä ratkaisuja, jotka eivät ole meille eduksi pitkässä juoksussa? Miksi juoksemme jalkamme rakoille muiden kengissä? Juoksemme pakoon virheitä, jahdaten arvostusta ja hyväksyntää, odotuksista syntyneet paineet kintereillämme.

Mitä jos virheiden karsimisen ja pelkäämisen sijaan keskittyisimmekin niiden tarkasteluun ja toteamiseen. Sympaattisesti itseä kohtaan. Kuin ihminen on ihminen toiselle: kuuntelee, kannustaa ja hyväksyy, nyt olisi aika olla ihminen itselle. Elli Haloo kertoo laulussaan Vihaan kyllästynyt ahdistumisen pelosta virheiden ja epätäydellisyyden keskellä. ”kiirehdi kiirehdi, ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan”. Huomio suunnataan toisaalle, itsen ulkopuolisiin asioihin. Pois oman elämän sutuista. Vaikkapa älypuhelimeen tai värityskirjaan. Kirjaan, josta voi tehdä täydellisen. Kun oman värityskirjan kuvan ääriviivat on ylitetty. on eletty liian kovaa, stressattu ja unohdettu omat tarpeet, kuten lepo ja rauhoittuminen. Joskus oman elämän värityskirjassa näkyy valkoisia rakoja. Täyttämättömiä odotuksia, laiminlyöntejä, epäonnistumisia. Alamme kokea epätasapainoa, joka on pelottavaa.

Mutta tässä tiedotus: tasapainoa ei ole ilman horjahtamisen mahdollisuutta.

Ei olisi koskaan keksitty sanaa tasapaino, jos se olisi vain tavallinen tila, joka vallitsee jatkuvasti. Sille ei tarvitsisi olla omaa sanaa, joten sitä ei käytännössä olisi. Eli: Kokemus epätasapainosta on tasapainon edellytys. Kuten jo kertaalleen siteeraamassani laulussa sanotaan: ”Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo”.  Edellinen lause on mun mielestä ihan loistava. Se pitää paikkansa ja muistuttaa siitä, miten luonnollinen osa meitä kaikkia virheet ovat. Se auttaa uskaltamaan olla oma epätäydellinen itsensä. Välillä ei muista, kuinka tärkeää on olla oma itsensä, mutta se on oikeastaan niin hyvän elämän, kuin itsensä kehittämisenkin edellytys. Vasta silloin, kun näkee ja hyväksyy itsensä virheineen, voi alkaa työstää sitä mitä on. Voi alkaa etsiä intohimojaan; filosofi Frank Martelan sanoin niitä asioita, joissa osaaminen ja kiinnostus kohtaavat.

”Be what you are.

This is the first step toward becoming better than you are”

-          Julius Charles Hare