Minä urheilijana

Olen telinevoimistelija. Ja ainiin, seiväshyppääjä.  Kun joku kysyy, että oletko kauankin harrastanut, vedän syvään henkeä ja mietin miten tämän selittäisin.

Telinevoimistelu oli minulle viisivuotiaana harrastus. Silloin kävin kerran viikossa harrasteryhmässä kiipeilemässä köysissä ja pyörimässä kieppejä. Siirryin testien kautta kilparyhmään kuusivuotiaana. Jo tuolloin telinevoimistelusta alkoi muodostua osa identiteettiäni. Siihen aikaan olin paljon muutakin. Olin ekaluokkalainen ja minulla oli telinevoimistelun lisäksi muita urheiluharrastuksia. Elämäni oli ehkä aika tavallista, joskin jo keskivertoa aktiivisempaa. Kun katson taaksepäin, huomaan, etten silloinkaan halunnut olla ihan tavallinen. Olin jo pienenä erittäin kilpailuhenkinen. Halusin joskus uhmata normeja, vaikka olinkin kiltti. Halusin erottua joukosta. Joskus se oli raskastakin. Välillä oli vaikea sopia kaveriporukkaan tai olla luontevasti, kun tuntui vähän erilaiselta.

Nyt olen 21-vuotias ja onnellinen siitä, etten sovi samaan muottiin vaan erotun punatiilten joukosta. Telinevoimistelu on ollut asia, jonka parissa olen kasvanut ja oppinut monet läksyt. Kouluni olen käynyt kunnialla ja jatkan edelleen yliopistossa kansanterveystieteiden linjalla. Silti sanon, että elämästä eniten olen oppinut urheilun kautta: päivän rytmitys, suunnitelmallisuus, pitkäjänteisyys, kivun sietäminen, virheestä oppiminen, itseni kuunteleminen, vuorovaikuttaminen, palautteen vastaanottaminen, häviäminen, voittaminen, työn tekeminen, tavoitteenasettelu ja tunteiden kanavoiminen. Edellä mainitsin vain osan niistä urheilijana opituista taidoista, joita heti tuli mieleeni.

 

En siis enää määrittele telinevoimistelua harrastuksekseni. Laji on osa minua, minä olen osa sitä. Haluan antaa lajille jotain, niin kuin se on antanut minulle. Oppiminen lajista ja itsestäni jatkuu kokoajan. Käytän aikaa treenaamiseen 20-30 tuntia viikossa. Minulla on tavoitteita, pieniä ja suuria. Urheilu-ura on matka elämässä, joka ottaa ja antaa. Se on minulle kanava toteuttaa itseäni. Se on tapa ilmaista itseäni.  Tapa kehittää itseäni. Se on jotain, joka välillä saa minut horjumaan, mutta siihen voin tarrata kun horjuttaa. Se aiheuttaa suuria tunteita, mutta samalla toimii tapana purkaa niitä. Urheilu antaa mahdollisuuden unelmille.  Unelmat ja tavoitteet eivät kohdistu pelkästään kilpailuihin. Siitä kerron lisää myöhemmin.

Telinevoimistelun rinnalla seiväshyppy kulkee tasapainottamassa urheiluelämääni. Olen hypännyt seivästä sivulajinani 12-vuotiaasta saakka. Siinäkin olen yltänyt junioreiden suomenmestaruusmitaleihin ja Kalevan kisojen finaaleihin. Silti suhteeni seiväshyppyyn on hyvin erilainen kuin telinevoimisteluun. Näiden kahden lajin yhdistelmä ja suhtautumiseni niihin on varmasti yksi niistä aiheista, joita tulen täällä käsittelemään.

Vaikka urheilu on osa minua, olen onneksi muutakin. Se on yksi asia, jonka olen lähivuosina kantapään kautta oppinut. Olen isosisko, ystävä, tytär, musisoija, ajattelija, oppija ja opiskelija. Olen vertaistuki, esikuva, fani, idoli, joskus lohduttaja, joskus avun pyytäjä. Toiset roolit vaihtuvat, toiset pysyvät. Itse voin päättää, mille annan arvoa ja mille en. Blogissani saatan tulla pohtimaan urheilijan identiteettiä suhteessa muihin elämän osa-aslueisiin. Käsittelen niitä asioita, jotka tuntuvat kirjoitushetkellä olevan pinnassa ja koitan saada tuttuihinkin asioihin lisää syvyyttä.