ISÄ

Olen miettinyt näitä asioita jo pitkään, ja tänään on isänpäivä, joten tuntuu oikealta hetkeltä myös sanoa ne. Isä, olen niin kiitollinen sinusta. Aina silloin tällöin tulee hetkiä, kun mietin, missä olisin ilman sinua. Näitä hetkiä tulee erityisesti silloin, kun on ollut vaikeaa, mutta huomaan selvinneeni. Olet työntänyt minua eteenpäin. Olet ollut joskus aika kovakin. Tulee hetkiä, kun mietin, miksi haluat pitää noin tiukasti kiinni periaatteistasi. Joskus vasta monen vuoden jälkeen huomaan, että ilman ehdottomuuttasi jokin tärkeä asia tai päätös olisi johtanut elämäni suuntaan, jossa en nyt haluaisi olla. Olet läpi vuosien ollut mentorini. Itse olet elävä esimerkki siitä, mitä on olla huippu-urheilija. Olen seurannut sinua ja omaksunut ammattimaiset otteet urheiluun pienestä asti. Ruokailu, lepo, treeni, kilpailuun valmistautuminen ja tavoitteenasettelu ovat asioita, joihin olen kasvanut sisään jo hyvin nuorena. Myöhemmin olen jalostanut näitä taitoja, mutta se on ollut melko helppoa, sillä pohjatyö oli jo tehty. Kiitos siitä kuuluu isä sinulle.

Sinuun voin luottaa. Kyseessä voi olla treenien rytmittäminen tai mieshuolet, sinulta saan mielipiteen. Monesti näkemyksesi on osoittautunut oikeaksi. Olet realistinen, mutta osaat myös tavoitella mahdottomalta tuntuvaa ja keksiä erilaisia skenaarioita. Saat minut vuosi vuodelta uskomaan lujemmin itseeni. Saat minut näkemään itsestäni hyvät puolet, kun olen ne unohtanut. Samalla kuitenkin muistutat siitä, mitä asioita täytyy työstää niin urheilun parissa, kuin muutenkin. Pidän siitä, ettet kaunistele liikaa asioita, vaikka se saa minut ärsyyntymään erittäin helposti. Joskus esität asiat provosoivaan sävyyn tai mustavalkoisiksi maalattuina, mutta silloin minussa herää jokin. Jokin, joka ei ilman sinua heräisi. Se voi tarkoittaa palon syttymistä uudelleen, kun liekki on heikko. Joskus se taas on etäisyyden ottamista ja kokonaiskuvan näkemistä paremmin.

Olen myös onnekas, koska olet pystynyt valmentamaan minua seiväshypyssä ja jaksanut kannustaa pysymään lajin parissa, vaikka telinevoimistelu on ollut niin hallitseva osa elämääni. Joka vuosi huomaan uudelleen, kuinka onnelliseksi seiväshyppyyn liittyvät tapahtumat tekevät minut. Sinun päämäärätietoisuutesi ja mielipiteidesi ansiosta minusta on tullut yksi Suomen monipuolisimman urheilupohjan omaavista huippu-urheilijoista. Kaikki ne maastojuoksut, viikkohiihdot, triathlon ja piirikunnalliset yleisurheilukisat, jotka välillä tuntuivat ajanhukalta, olivatkin hyvin antoisia. Joka kerta kun pääsin starttiviivalle, hihkuin intoa ja varsinkin maaliviivalla kaikkeni antaneena olin taas saanut jotain enemmän. Uskon, että sinulla on ollut alusta asti käsitys siitä, miten tullaan huippu-urheilijaksi. Olet soveltanut käsitystäsi siitä minuun senkin uhalla, että lukemattomat ihmiset ovat sinua kritisoineet ja kiitän sinua siitä.

On uskomatonta, kuinka olet päässyt sisään telinevoimistelun maailmaan ilman merkittävää lajitaustaa. Kun aloitin voimistelun, tietämyksesi lajista kehittyi samaan tahtiin kanssani. Nyt olen onnellinen siitä, että välillä rankalta tuntuvat iltaiset keskustelut tuli käytyä. Ilman niitä sinulla ei olisi oikeaa käsitystä siitä, millaisten asioiden kanssa painin päivittäin treeneissä. Et voisi antaa valaisevaa näkökulmaa, kun joudun umpikujaan. Et ymmärtäisi liikkeiden nimiä, joten jos selittäisin sarjojani, et tajuaisi mitään. Olisin yksinäisempi, onnettomampi. Nyt tilanne on kuitenkin se, että sinä olet keksinyt nojapuusarjani. Olet kehitellyt sarjan, jossa on mahdollisimman vähän liikkeitä, mutta mahdollisimman korkeat lähtöpisteet. Tuo suunnittelutyö ei ole yksiselitteistä eikä ihan helppoa. Luovuutesi yhdistettynä lajitietämykseesi on mahtavaa.

Sinä olet myös herkkä. Samaan aikaan herkkä ja voimakas. Sinä uskot. Kun olen menettänyt uskoni itseeni, sinä autat minut jaloilleni. Sinä saat minut muistamaan, mihin minusta on. Löydät oikeat sanat, koska tunnet minut. Vaikka urheilu on hallitseva osa elämäämme, tiedän, että tavoitteesi on ollut aina kasvattaa minua hyväksi ihmiseksi. Ei pelkäksi urheilijaksi. Kun suhteellisuudentajuni katoaa, palautat minut maan pinnalle. Silloin mietin, missä olisinkaan ilman sinua. Olet pitänyt minusta niin hyvää huolta.

Tyytymättömyyteen tyytyväinen

Nyt syksyn kisakausi on ohi ja ehdin taas pysähtyä kirjoittamaan. Kirjoittaminen on terapiaa myös arjen keskellä ja se saa laittamaan asioita erilaisiin mittasuhteisiin. Tänään pohdin sitä, miten upea syksy minulla on ollut. Kävin kahdet melko isot kisat: World Challenge -cupin Unkarissa ja Pohjois-Euroopan mestaruuskisat Norjassa. Molemmissa tuli onnistumisia, joista voin iloita ja jälkimmäisessä tein paremmat neliottelupisteet kuin koskaan ennen. Sijoitukseni olivat suomalaishistoriaan ja omaan taustaani peilaten hyvät. Olin neljäs maailman cupissa nojapuilla ja PEM-kisoista satoi mitaleja. Silti päällimmäisenä mielessä ovat ne kymmenykset, jotka erottivat minut ylemmästä sijoituksesta. Unkarissa ero pronssiin oli 0,7 pistettä. PEM:issä jäi Maamme-laulu kuulematta vain 0,1 pisteen takia sekä nojapuilla että ottelussa. Kun näin loppupisteet, tiesin heti mitä olisin voinut tehdä paremmin, jotta olisin ollut kiinni kullassa. Kisafilmi lähti rullaamaan silmien edessä ja sydäntä vihlaisi joka kerta kun näin itseni tekemässä 0,1 pisteen arvoisen virheen. Totta kai olin myös erittäin onnellinen siitä, että saavutin tavoitteen, jonka olin asettanut itselleni. Tavoitteeni oli mitali. Niitä tuli neljä. Mutta kun näin, että olisin voinut yltää vieläkin korkeammalle, osa tyytyväisyyden tunteesta muuttui aggressioksi. Miksi en tehnyt vielä vähän paremmin? Otin turhaan yhden korjausaskeleen, yksi horjahdus, nilkan huolimaton asento… Moitin itseäni paljon samaan aikaan, kun muut onnittelivat minua. Tiedän kuitenkin, että tyytymättömyys tässä tilanteessa tarkoittaa sitä, että tiedän pystyväni vielä parempaan. Tämä syksy ei ollut parasta, mitä minulla on antaa. Ei todellakaan, ja siitä pidän huolen. Olen oikeastaan aika tyytyväinen tyytymättömyyden tunteeseeni. Myönnän silti, ettei pitkälle pötkitä myöskään liialla ankaruudella itseä kohtaan. Olen hyvin onnellinen ja kiitollinen syksyn kisoista juuri noine tuloksineen. Onnittelin ja onnittelenitseäni siitä, mihin olen päässyt. Otan ilolla vastaan sen paketin täynnä itseluottamusta, jonka sain palkinnoksi noista kilpailuista.

Erityisesti Norjan reissulla huomasin, kuinka ihanaa oli kilpailla niin, että keskittyy myös kaikkeen muuhun kuin itse kilpailuun ja suorituksiin. Ihmiset olivat mahtavia. Kisajärjestelyt toimivat. Trondheimin kaupunki oli kaunis. Minulle on kertynyt paljon tuttuja Pohjois-Euroopasta vuosien aikana. Näissä kisoissa ne tutut alkoivat tuntua ystäviltä, olimme vähän kuin samaa perhettä. Kaikki kuulumisten vaihdot, tsempit, merkitsevät katseet, iloiset hymyt ja onnittelut. Ah, niin parasta! Olen tullut siihen johtopäätökseen, että tiesin olevani kunnossa ja luotin jo 15 vuotta kestäneen kilpaurani opettaneen minulle, miten kilpailla. Siksi pystyin ottamaan ilon irti koko reissusta stressaamattaturhia. Se näkyi myös tuloksissa.

Ainut huono puoli Norjassa on, että kaikki on kallista. Toin siis tuliaisia vain itselleni. Niitä ei tarvinnut ostaa rahalla, vaan toivon niiden jäävän minuun. Sitä hyvää mieltä, innostusta, tiimihenkeä ja adrenaliinin jättämää jälkihuumaa on vaikea sanoiksi pukea. Vuorovaikutuksen hetkiä ihanien, saman lajin parissa elämänsä viettävien ihmisten kanssa tuli tällä reissulla runsaasti. Muiden maiden tuomarit ja valmentajat tulivat erikseen kehumaan ja onnittelemaan. Voimistelijoiden kanssa vitsailtiin ja ruodittiin kisoja. Tunsin olevani keskellä rakkautta. 

Onnitellen eteenpäin

Olin viimeiset neljä päivää telinevoimistelun maajoukkueleirillä Kuortaneen urheiluopistolla. Kuten aina leirin jälkeen, nytkin tuntuu takki olevan melko tyhjä. Niin kuuluu ollakin, jotta tietää treenanneensa kunnolla. Haluan kuitenkin pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä kaikkea leiriltä jäi takin taskuun. Osallistuin leirin aikana lauantaina katsastuskisaan, jonka perusteella päätetään Pohjois-Euroopan mestaruuskilpailuihin lähtijät. Kisa oli harjoituskisan kaltainen kauden avaus. Tarkoituksena oli hakea taas kesän peruskunto- ja liikeharjoittelukauden jälkeen tuntumaa paineen alla suoriutumiseen ja kisasarjojen läpiviemiseen adrenaliinipiikin avittamana. Tuntui, että sain aivot ja kropan siirrettyä kisamoodiin ja mikä tärkeintä, pää ja vartalo tekivät yhteistyötä. Siitähän lajissani on kyse. Vaikka ennen katsastusta tuntui, etteivät sarjat olleet vielä kovin varmassa kunnossa, sain tehtyä ne näytön paikassa vähän paremmin kuin keskivertotreenissä. Tähän saavutukseen voin olla erittäin tyytyväinen.

Kun nyt katson taaksepäin leiriä ja kisaani, voin todeta, että olin hieman turhan neutraaleissa tunnelmissa kisan jälkeen. Vaikka haluan olla vielä parempi kuin nyt, voin silti onnitella itseäni siitä, mitä olen saanut aikaan tähän mennessä. Esimerkiksi lauantaihin liittyen voin onnitella itseäni tietoisesta asennemuutoksesta ennen kisaa, täpärästä tilanteesta selviytymisestä kesken sarjan, lukemattomista onnistuneista liikkeistä, varmuuden tunteesta ja itseni ilmaisemisen tunteesta kisasuorituksessa. Minun täytyy uskoa, että joskus opin automaattisesti huomaamaan paremmin ne onnistuneet asiat, kun nyt harjoittelen sitä. Kun viljelen hyviä asioita itsessäni ja tekemisessäni, varmasti sen myötä kehittyy koko paketti

Kastelen kauneimpia ruusuja puutarhassani ahkerasti

Värityskirjani hienoimmat kuvat väritän huolellisesti

Onnistumisen jälkeiset hymyhuulet maalaan kirkkaanpunaiseksi

Huonotkin puoleni hyväksyn, mutta kitken rikkaruohon kerrallaan

Kehityskelpoisista ominaisuuksista voi joskus tulla jotain mahtavaa

Nyt on 12 päivää aikaa seuraaviin kilpailuihin Unkarissa. Sen verran siis on aikaa ruokkia kaikkea hyvää minussa. Taidot ja fysiikka on jo, nyt tarvitaan päättäväisyyttä. Kun käytän jokaisen päivän parhaalla mahdollisella tavalla, saan aikaan vaikka mitä. Unkarin kisasta taas on kaksi viikkoa aikaa Pohjois-Euroopan mestaruuskisoihin. Rytmitän kisakauteni kahden viikon sykleissä kilpailu kerrallaan, mutta ajatukset kohdistan yhteen päivään, yhteen harjoitukseen ja yhteen suoritukseen kerrallaan.

Riman asettelua

Seuraavan tekstin kirjoitin alunperin Naisten yleisurheilumaajoukkue -nimiseen ryhmään. Haluan sen kuitenkin vielä täällä muillekin jakaa. Pohdintani alla tällä kertaa on motivaatio ja suhtautuminen omaan treenaamiseen.

 Olen kohdannut lähivuosina kaksi polvivammaa. Polvivammat ovat telinevoimistelussa erittäin yleisiä varsinkin naisilla anatomian vuoksi.  Oikea eturistisiteeni katkesi vuonna 2014 telinevoimistelun Pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa Ruotsissa. Leikkauksen jälkeen kuntoutin sen ja vuoden päästä olin valmis palaamaan kilpailuihin. Kevään 2015 kilpailut sujuivat nousujohteisesti. EM-kisoissa ylsin kolmannelle varasijalle neliottelufinaaliin, joka oli mielestäni kelvollinen saavutus niin lyhyellä valmistautumisella. Sen jälkeen vuorossa olivat SM-kisat, joiden finaalissa pamahti toinen polvi. Diagnoosi oli sama kuin edellisellä kerralla. Kävin taas läpi operoinnin ja yli puolen vuoden kuntoutuksen. Kun ensimmäinen polvi meni, en epäillyt hetkeäkään, ettenkö jatkaisi voimistelua. Kun toinen polvi meni, jouduin hetken oikeasti pohtimaan tilannetta. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että en luovuta nyt. Haluan olla parempi, haluan antaa enemmän itsestäni itselleni ja Suomen voimistelulle. Lopullinen päätös ja roihuava liekki sydämeen syttyi ajatuksesta: ”En ole käyttänyt vielä lähellekään niitä resursseja, mitä minulta löytyy.” Ymmärsin, että olen vasta nousujohteisen urani alussa ja että minulla on mahdollisuuksia kehittyä vaikka kuinka paljon. Jos olisin ajatellut, etten voi enää tulla paremmaksi vaan olen saavuttanut jo maksimini, olisi ehkä ollut aika lopettaa. Kun nyt tulee niitä päiviä, että on vaikeaa motivoitua, muistelen tuota aikaa, jolloin päätin jatkavani. Siten saan taas otteen siitä tunteesta joka vie eteenpäin ja muistan, kuinka korkealle tiedän pystyväni kipuamaan.

Pitkät ajat pystymättä voimistelemaan opettivat paljon elämästä ja omasta identiteetistä, mutta myös harjoittelusta. Aina voi kehittää jotain. Jos ei voi tehdä jaloilla, voi tehdä käsillä tai keskivartalolla. Jos sekään ei vielä onnistu, voi harjoitella päällä. Niin kauan kuin pää pelaa, voi harjoitella. Harjoittelemista on sekin, että opettelee välillä olemaan ohjelmoimatta päivää urheilun mukaan. Opettelee päästämään hetkeksi irti ja luottaa siihen, että saa kiinni sitten kun haluaa. Siten huomaa, mitä oikeasti kaipaa ja urheilukin saa aivan uutta puhtia. Jos on liian väsynyt tekemään mielikuvaharjoituksia, voi harjoitella rentoutumista, yhtä keskeisimmistä psyykkisistä taidoista. Elämässä ja urheilussa tarvitaan aivan samoja psyykkisiä taitoja. Minua siis motivoi itseni kehittäminen urheilijana, sillä samalla pääsen eteenpäin ihmisenä. Se jos mikä on ollut motivoivaa ymmärtää. Kun olen asettanut urheilussa tavoitteita, jotka liittyvät asenteisiini, toisiin ihmisiin ja itseeni suhtautumiseen ja erilaisten tilanteiden kohtaamiseen, esikuvana olemiseen sekä omien arvojen noudattamiseen, niiden asioiden tavoittelu palvelee elämääni kaikin puolin.

Yllätyksekseni huomasin comebackia tehdessäni kisakauden kynnyksellä, että paluu ei ollutkaan niin vaikeaa kuin luulin. Vaikeinta oli saada takaisin voima, kimmoisuus ja luottaminen omaan jalkaan. Tekniikat eivät kuitenkaan olleet hävinneet mihinkään. Joku liike oli jopa saattanut parantua. Silloin tajusin ja tajuan kokoajan yhä uudestaan, kuinka paljon kaikki on kiinni vain siitä mielentilasta, jolla lähden suoritukseen tai ylipäätään treeniin. Paluuvaihe oli siinä mielessä vaikea, että jouduin uskottelemaan itselleni kokoajan, että pystyn tähän kyllä. Pelko hiipi olkapäälle ja kysyi: ”Oletko varma, että uskallat yrittää?” Kun annoin vastaukseksi satoja kertoja ”Kiitos kysymästä, olen valmis”, se poiki hedelmää vielä myöhemminkin. Silloin vastaus epäröintiin oli tavallaan helppo antaa, sillä kyse oli tempuista, joita olin jo ennen loukkaantumista tehnyt. En tietenkään halunnut tyytyä alempaan tasoon, kuin minkä olin jo aiemmin saavuttanut. Nyt, kun kuntoutumisesta on jo enemmän aikaa, olen pisteessä, jossa täytyy taas siirtyä seuraavalle tasolle. Haluan vaikeuttaa kisasarjojani entisestään. Kun epäilys jälleen yllättää mielen ja sanoo suoraan, että et kyllä pysty tuohon, aion muistuttaa itseäni siitä, mitä vastasin sille niin monet kerrat vain puolisen vuotta sitten. Aion olla yhtä vahva nyt, kuin silloinkin olin. En voinut silloinkaan olla varma, että kaikki menee hyvin. Luotin silti siihen, että kaikki menee hyvin. Tietenkään kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, mutta se on eri asia, kuin mennä huonosti. Ja joskus pitää mennä huonosti, sekin on hyvä. Tätä tekstiä kirjoittaessani ymmärsin ja jäsensin itselleni erään tärkeän oppimani asian: Paluuta tehdessäni huomasin oikeasti taistelevani. Taistelin jokaisessa harjoituksessa päästäkseni sinne, missä joskus olin. Vaikka olin vielä alkukaudesta valovuosien päässä siitä mitä tavoittelin ja ulkopuolisen silmin touhu näytti varmaan vaivalloiselta, tiesin pystyväni. Olinhan ennenkin pystynyt. Halusin siis päästä ”omalle tasolleni”. Mitäs jos nyt, ilman tarvetta nousta takaisin syvästä kuopasta, pitäisinkin tuon saman taisteluasenteen, enkä ajattelisi olevani omalla tasollani.  Saattaisinkin nousta vuorelle. Helposti päästyään tutulle tasamaalle, pysyy vain siinä, eikä tajua oikeasti, kuinka korkealle omat rahkeet riittäisivätkään. Tämä paluukevät on osoittanut itselleni sen, että se mikä tuntuu mahdottomalta, voi olla mahdollista. Ylsin naisten SM-kisoissa kultakorokkeelle permannolla ja nojapuilla, sekä oli Pohjoismaiden kakkonen neliottelussa.  Sen jälkeen kesän nousujohteinen seiväshyppykausi oli kirsikka kakun päällä. Kahden vuoden hyppytauon jälkeen pääsin jopa edustamaan Suomea 23-vuotiaiden Pohjoismaisissa, mikä oli huikeaa. Yllätin itseni tänä vuonna niin monessa asiassa, että uskon, etteivät yllätykset tule loppumaan, jos jatkan samalla asenteella eteenpäin.

Oman harjoitteluni ohella ehdin kesällä tehdä vähän valmennushommia sekä lasten, että aikuisten parissa. Se oli erittäin antoisaa siksi, että näin, kuinka oma palaute meni perille. Suoritus muuttui, mutta myös asiat valmennettavan pään sisällä muuttuivat. Ensin hän ei uskonut, että kyseinen liike on mahdollinen. Näytin, että näin se tehdään, kyllä se on mahdollinen. Silti hän ei uskonut, että pystyisi siihen itse. Etenimme askel kerrallaan ja kerroin, että hän kyllä pystyy. Jokaiselle väliaskelmalle noustaessa häntä piti rohkaista ja vähän potkia eteenpäin. Lopulta tavoiteltu liike onnistui. Se sai meidät molemmat iloisiksi ja pystyvyyden tunne oli huipussaan. Valmentajana tällaisia tilanteita käydään läpi koko ajan. Se on arkipäivää. Entä minä urheilijana? Käyn usein läpi tämän saman kaavan, mutta vain oman pääni sisällä. Ne sanat, jotka sanoin valmennettavalleni, täytyy minun sanoa omassa treenissä itselleni. Sen oivaltaminen on auttanut ja yksinkertaistanut asioita, rauhoittanut mieltä. En polta heti pinnaani lapsen kanssa, jolla ei ensimmäisellä yrityksellä onnistu uusi juttu. En menetä uskoani siihen, etteikö lapsi oppisi, vaikka viideskin yritys olisi heikko. Kun kyse on itsestäni, on vaikeampaa pysyä rauhallisena ja antaa itselleni armoa.  Lapselle en voi alkaa heti huutaa ja syyllistää, sillä kunnioitan häntä ihmisenä. Miksi itselleni voin kuitenkin suuttua ja syyllistää helpostikin? Mihin katoaa kunnioitus itseäni kohtaan?

 Valmentaminen on antanut perspektiiviä ja olen tajunnut seuraavan opetuksen: Anna anteeksi itsellesi ja siirry eteenpäin. Jos tuomitsen itseni huonon suorituksen perusteella, jään jumiin, sillä silloin tuntuu olevan kyse pysyvästä heikkoudesta tai puutteesta. Jos en tuomitse, vaan käsittelen asian kevyemmin, kehitys jatkuu, eikä sillä ole rajoja. Kun uskoni itseeni horjui, eräs valmentajani sanoi minulle: ”Jos sinä et pysy, niin kuka sitten pystyy?” Tämä lause pätee teihin kaikkiin muihinkin maajoukkueurheilijoihin. Meillä on oltava poikkeuksellisen hyvät fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet lajiimme, koska olemme näin pitkälle päässeet. Enää ratkaisee se, kuka asettaa itse omat rajansa korkeimmalle. 

Minä urheilijana

Olen telinevoimistelija. Ja ainiin, seiväshyppääjä.  Kun joku kysyy, että oletko kauankin harrastanut, vedän syvään henkeä ja mietin miten tämän selittäisin.

Telinevoimistelu oli minulle viisivuotiaana harrastus. Silloin kävin kerran viikossa harrasteryhmässä kiipeilemässä köysissä ja pyörimässä kieppejä. Siirryin testien kautta kilparyhmään kuusivuotiaana. Jo tuolloin telinevoimistelusta alkoi muodostua osa identiteettiäni. Siihen aikaan olin paljon muutakin. Olin ekaluokkalainen ja minulla oli telinevoimistelun lisäksi muita urheiluharrastuksia. Elämäni oli ehkä aika tavallista, joskin jo keskivertoa aktiivisempaa. Kun katson taaksepäin, huomaan, etten silloinkaan halunnut olla ihan tavallinen. Olin jo pienenä erittäin kilpailuhenkinen. Halusin joskus uhmata normeja, vaikka olinkin kiltti. Halusin erottua joukosta. Joskus se oli raskastakin. Välillä oli vaikea sopia kaveriporukkaan tai olla luontevasti, kun tuntui vähän erilaiselta.

Nyt olen 21-vuotias ja onnellinen siitä, etten sovi samaan muottiin vaan erotun punatiilten joukosta. Telinevoimistelu on ollut asia, jonka parissa olen kasvanut ja oppinut monet läksyt. Kouluni olen käynyt kunnialla ja jatkan edelleen yliopistossa kansanterveystieteiden linjalla. Silti sanon, että elämästä eniten olen oppinut urheilun kautta: päivän rytmitys, suunnitelmallisuus, pitkäjänteisyys, kivun sietäminen, virheestä oppiminen, itseni kuunteleminen, vuorovaikuttaminen, palautteen vastaanottaminen, häviäminen, voittaminen, työn tekeminen, tavoitteenasettelu ja tunteiden kanavoiminen. Edellä mainitsin vain osan niistä urheilijana opituista taidoista, joita heti tuli mieleeni.

 

En siis enää määrittele telinevoimistelua harrastuksekseni. Laji on osa minua, minä olen osa sitä. Haluan antaa lajille jotain, niin kuin se on antanut minulle. Oppiminen lajista ja itsestäni jatkuu kokoajan. Käytän aikaa treenaamiseen 20-30 tuntia viikossa. Minulla on tavoitteita, pieniä ja suuria. Urheilu-ura on matka elämässä, joka ottaa ja antaa. Se on minulle kanava toteuttaa itseäni. Se on tapa ilmaista itseäni.  Tapa kehittää itseäni. Se on jotain, joka välillä saa minut horjumaan, mutta siihen voin tarrata kun horjuttaa. Se aiheuttaa suuria tunteita, mutta samalla toimii tapana purkaa niitä. Urheilu antaa mahdollisuuden unelmille.  Unelmat ja tavoitteet eivät kohdistu pelkästään kilpailuihin. Siitä kerron lisää myöhemmin.

Telinevoimistelun rinnalla seiväshyppy kulkee tasapainottamassa urheiluelämääni. Olen hypännyt seivästä sivulajinani 12-vuotiaasta saakka. Siinäkin olen yltänyt junioreiden suomenmestaruusmitaleihin ja Kalevan kisojen finaaleihin. Silti suhteeni seiväshyppyyn on hyvin erilainen kuin telinevoimisteluun. Näiden kahden lajin yhdistelmä ja suhtautumiseni niihin on varmasti yksi niistä aiheista, joita tulen täällä käsittelemään.

Vaikka urheilu on osa minua, olen onneksi muutakin. Se on yksi asia, jonka olen lähivuosina kantapään kautta oppinut. Olen isosisko, ystävä, tytär, musisoija, ajattelija, oppija ja opiskelija. Olen vertaistuki, esikuva, fani, idoli, joskus lohduttaja, joskus avun pyytäjä. Toiset roolit vaihtuvat, toiset pysyvät. Itse voin päättää, mille annan arvoa ja mille en. Blogissani saatan tulla pohtimaan urheilijan identiteettiä suhteessa muihin elämän osa-aslueisiin. Käsittelen niitä asioita, jotka tuntuvat kirjoitushetkellä olevan pinnassa ja koitan saada tuttuihinkin asioihin lisää syvyyttä.